Tekijä: Jari Nieminen

Joulukuussa 2019 olin laittamassa astioita tiskikoneeseen kommuunissamme. Puhuimme rahankäytöstäni. Olen aina ollut vastuuton rahankäyttäjä. Nytkin olin velkaa. Keskustelu oli asiallinen, mutta minä flippasin aivan täysin. Löin lautasen rikki tiskipöytään ja syöksyin parvekkeelle.

En edelleenkään ole aivan varma, miksi menin sinne. Ehkä ottamaan happea tai kapuamaan kaiteen yli. Minua seurattiin parvekkeelle ja pideltiin kiinni. Puhkesin itkemään enkä pystynyt lopettamaan. Esikoiseni oli kotona, säikähti ja tuli katsomaan. Se saattoi olla henkivakuutukseni. Lähdin ambulanssilla sairaalaan vain pikkusormi murtuneena.

Jo kuukausia olin miettinyt, että tiukan paikan tullen meillä on tuo parveke. Minulla siis oli suunnitelma itseni vahingoittamiseksi, mutta en ollut osannut tunnistaa sitä. En ajatellut, että olisin ollut masentunut. Ajattelin, että kaikki on hyvin.

Kiusaaminen

Olen kotoisin maaseudulta, jossa kävin pientä kyläkoulua. Kiusaaminen alkoi ehkä toiselta luokalta ja jatkui yläasteelle saakka. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa, vaan olin ollut kotona aikuisten kanssa.

Ikäisteni poikien harrastukset ja mielenkiinnon kohteet olivat kaukana siitä, mistä itse olin kiinnostunut. Kiusaaminen oli sosiaalista, ulos jättämistä ja sellaista. Kaikki mitä tein oli väärin, minulla oli väärät vaatteet ja puhuin hassusti. Ensimmäisen kerran olen miettinyt itseni vahingoittamista joskus ala-asteen lopulla.

3. luokan opettajani kirjoitti joulutodistukseen: ”Petri menestyisi varmasti jossain erityiskoulussa, esimerkiksi steinerkoulussa.” Se oli selkeästi yritys hoitaa koulukiusaamisongelmaa. Siirtäkää poika pois ennen kuin käy mitään. Kyläyhteisössä kaikki tunsivat toisensa, eikä ongelmia haluttu nostaa pöydälle.

Varmaankin löisin

Lukiossakaan en istunut joukkoon. Ryhmämme pojat olivat jääkiekkoilijoita ja minä. Ennen kouluikää olin liikunnallinen, mutta sitten tulivat koululiikunta ja joukkuelajit, joiden sääntöjä ei koskaan opetettu. Se tappoi ilon. Aloin halveksia kaikkea fyysistä. Luin kirjoja ja söin suklaata ihan vittuillakseni. Nykyään tunnesyöminen on minulle ongelma.

Lukion filosofian tunnilla kävimme läpi filosofi Arthur Schopenhauerin ajatuksia. Ostin hänen ajatuksensa itselleni muodossa: Elämä on loppujen lopuksi tarkoituksetonta, ja missään ei ole mitään järkeä. Olin kiitollinen, kun joku sanoitti sen, mitä ajattelin.

Moni sanoo, että aikuisena koulukiusaajan kohtaaminen on ollut terapeuttista. En usko, että minulle olisi. Varmaankin löisin. ”Näin aikuisena voidaan keskustella järkevästi.” No ei vittu voida.

Miksi puhuisin?

Äitini oli masentunut, kun olin teini-ikäinen. Hän ei puhunut asioista niiden oikeilla nimillä. Masennus oli usein migreeniä, jota hän poti sängyssä. Hän ei halunnut kuormittaa minua, vaikka välillä purki tuntojaan.

Minulla ei ehkä ollut tilaa oireilla, kun muilla oli vaikeaa. Kerran koulun jälkeen itkin ruokapöydässä, ja muistan, että vanhempani eivät osanneet tehdä asialle mitään. Ajattelin, että miksipä yrittäisin puhua teidän kanssanne, kun ei se johda mihinkään.

En ollut yksinäinen. Olin tottunut siihen, että olen itsekseni. Edelleen on aika jees olla yksin. Ongelma ei ollut, että kokisin olevani yksin, vaan että jouduin olemaan niiden muiden kanssa.

Aikuisena oloni on usein ollut tervetullut, hyväksytty ja rakastettu. Minun on ollut hirveän vaikeaa ottaa sitä vastaan. Yritän yhä opetella, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia.

Pisin parisuhde

Tapasin lasteni äidin ylioppilasteatterissa. Kerran baarissa hän kysyi, pidänkö myös naisista. Siitä tuli elämäni pisin parisuhde, yli 13 vuotta. Se meni karille monta kertaa, mutta palasimme aina yhteen, kunnes ero lopulta tuli. Ehdin masentua monta kertaa sen parisuhteen aikana, mutta en siitä johtuen.

Saimme kaksi lasta. Kolmas lapsi kuoli kohtuun. Ostimme rivitalonpätkän uudesta kotikaupungistamme. Kolmen vuoden päästä huomasimme, että jatkuva flunssa johtui sisäilmaongelmista. Hometalo aiheutti myös neurologisia ongelmia. Yhteinen ystävä kuoli auto-onnettomuudessa. Muutaman kerran olin vähän aikaa pois töistä loppuun palamisen takia.

Paljon on siis tapahtunut. Maailma ei kuitenkaan ole kenellekään velkaa, että tapahtuisi hyviä asioita huonojen jälkeen.

Seksuaalisuus

Tajusin jo nuorena olevani biseksuaali. Pidin tietokirjojen lukemisesta, ja noin 11-vuotiaana ymmärsin, että tuntemuksilleni oli nimi.

Olen tehnyt seksuaalisuudesta ehkä itselleni ongelman. Monella tavalla pidän itseäni kaapissa. En aktiivisesti salaile mitään, mutta samalla olen itseni isoin jarru.

Minulle tärkeää ja ominta on esiintyminen. Teen burleskia, jonka pioneerisukupolveen koen kuuluvani. Parhaimmillaan burleski on radikaalia ja voi vaikuttaa yleisöön tavalla, johon muut taidemuodot eivät pysty.

Ammatissani teen työtä, jolla on yhteiskunnallista vaikutusta. Minulla on lapset, joista pitää kasvattaa yhteiskuntaan kelvollisia jäseniä. Nämä pitävät minut hengissä.

Elämä on rangaistus

Kristinuskossahan on ajatus, että maailmaa hallitsee kaikkitietävä, kaikkivoipa ja hyvä jumala. Minun on vaikea käsittää sitä ajatusta. Kokemukseni perusteella maailmaa hallitsee pahantahtoinen entiteetti. Maailma ei ole hyvä tai neutraali. Maailma on paha. Ajattelen usein, että elämä on rangaistus.

En ole varma, haluanko elää kovin vanhaksi. On äärimmäisen vaikea löytää merkitystä elämälle. Minulla on useinkin hyvä mieliala ja paljon asioita, jotka tuovat hyvää oloa. Lopulta tulee kuitenkin se iso kokonaisuus, että millään ei ole mitään väliä.

Parvekkeelle syöksyminen oli minulle yllätys. Niin voi todennäköisesti käydä uudestaan. En kuitenkaan aktiivisesti pelkää sitä. Se tuntuu samanlaiselta riskiltä kuin autolla ajaminen. Pahinta mitä voi tapahtua on, että kuolen. Edelleen on vähän takaraivossa, että se on ihan hyvä häviö, jos näin käy.

Huhtikuussa 2021. Teksti: Tuomo Polo

“Olin siskoni luona käymässä ja minulla oli hirveä olo. Siskoni päätti tehdä minulle jalkakylvyn. Istuin allapäin, kun siskoni kaveri soitti hänelle ja pyysi johonkin. Hän vastasi, että ei voi nyt tulla, koska sisko on masentunut. Ajattelin, että what, onko tämä sitä?

Se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun mietin, että voisin olla masentunut. Se, mikä minulla on, ei tunnu siltä, miltä masennus mielestäni kuulostaa. Mielikuvissani masennus on hidasta, ihmiset nukkuvat paljon ja syövät suklaata. Minulla sen sijaan on erittäin aktiivinen olotila ja päässäni virtaa miljardi toinen toistaan hirveämpää ajatusta, joilta ei saa hetken rauhaa. Jos vain voisinkin nukkua ja olla tiedottomassa tilassa.

Lehtiartikkelit

En ollut koskaan kuullut tai lukenut mistään vastaavasta. Naistenlehtien artikkelit masennuksesta loppuivat aina kesken. Kaksi sivua ja haastateltu oli parantunut ja kiitollinen elämän lahjasta. Missä niistä oli tämä totaalinen yksinäisyys, jossa ei ole seurana kuin loputon määrä vääristyneitä ajatuksia?

Etsin pakkomielteisesti kertomusta tai selviytymistarinaa, joka liippaisi läheltäkään omaa oloani. Halusin kokemuksen, että kuulun sittenkin joukkoon. En halunnut tuntea tätä kaikkea yksin.

Minusta tuntui, että ei ole olemassa sanoja, joilla kuvata näin infernaalisia olotiloja. Kaikki adjektiivit loppuivat kesken. Koska mieleni oli sanojen tavoittamattomissa, ajattelin, ettei tällaista voi olla edes olemassa. Tämä on jotain niin hirveää, että minun täytyy olla riivattu. Ajattelin, ettei minua voi auttaa eikä käyttää samoja kikkoja kuin muihin. Mietin, olenko edes ihminen.

On edelleenkin vaikea ajatella, että olen ollut masentunut.

Yksinäisyys

Ensimmäinen romahdus tapahtui palattuani Suomeen vaihto-opiskelujaksolta. En halunnut mennä takaisin opiskelupaikkakunnalle. En viihtynyt, enkä halunnut asua siellä. Koin yksinäisyyttä.

Lähdin vanhempieni luo lomalle, mutta lopulta jäinkin sinne asumaan, koska äitini ei uskaltanut päästää minua pois. En ymmärtänyt silloin, mikä minua vaivaa. En ymmärtänyt, että olin masentunut.

Olin pitkään yrittänyt olla kertomatta vanhemmilleni mielenterveysongelmistani, joita oli ollut jossain muodossa jo aiemmin. En halunnut, että äitini tietää. Aivan kuin olisin halunnut suojella vanhempiani, vaikka tuskinpa he toivoivat suojelua.

Nyt odotin päivittäin, että kello tulee neljä ja äiti pääsee töistä. Olin todella huonona, ja vanhempani raahasivat minua mukanaan, milloin mihinkin. Kerrankin päädyin seksivälinekutsuille. Siellä istuin ja odotin, kun mammat vertailivat jellyjortikoita.

Korppi

Ensimmäisellä kerralla masennus tuntui siltä, että olkapäällä istuu joku lintu, ehkä korppi, jonka kynnet puristavat olkapäätä. Se raakkui, miten kaikki on huonosti, kuinka olen epäonnistunut ja miten elämästä ei tule yhtään mitään.

Masennuksessa maailma näyttää metalliselta ja harmaalta. Samalla se sattuu kaikilla sattumisen tavoilla. Sellaisillakin, joita en tiennyt olevan olemassa. Kipu on vähintään kolmiulotteista, se tuntuu pahoinpitelyltä.

Silloin, kun on tosi kauhea olo, tulee hirveä ikävä äitiä. Mutta ei omaa äitiä, vaan äitiä ylipäänsä.

Joku voi neuvoa, että tee mukavia asioita. Sitten kun menee ja tekee, niin olo tuntuu aivan yhtä hirveältä. Siitä seuraa vielä huonompi olo, että miksi en tykkää tästäkään.

Lääkkeetön

Olotilani kestävät yleensä lyhyen aikaa, mutta ovat intensiteetiltään sitäkin voimakkaampia. Lisäksi ne ovat hyvin tarkkarajaisia. Esimerkiksi yhden päivän ajan en voi kuin polttaa tupakkaa ketjussa ja istua paikoillani. Pari päivää siitä, ja minulla on ihan normaali olo. Kun normaalia on kestänyt tarpeeksi kauan, huonot hetket unohtuvat ja tulee ajatus, että hyvinhän tämä menee. Se oli varmaan viimeinen kerta. En tarvitse lääkkeitä. Ja sitten pian ollaankin taas pohjamudissa.

Syön lääkitystä, joka toimii aivan hyvin, mutta aina välillä keksin vähentää sitä. En pidä ajatuksesta, että minun täytyy syödä lääkkeitä, jotta voin olla olemassa. Eihän muidenkaan tarvitse. Haluaisin pärjätä ilman. Minun pitäisi tatuoida otsaani, että näitä vain täytyy syödä eikä keksiä mitään kikkailuja.”

Huhtikuussa 2021. Teksti: Tuomo Polo

Pienenä olin seurakunnan kerhossa, jossa korostettiin syntiä ja sitä, miten jokainen lapsi on syntinen jo syntyessään. Ääriuskovaiset kerhotädit painottivat rukoilun ja anteeksipyytämisen tärkeyttä. Tuntui, että pitäisi olla jatkuvasti pahoillaan jostain ja elää nuhteetonta elämää. He muistuttivat, että jumala näkee kaiken, mitä teet. En uskaltanut mennä edes vessaan, kun ajattelin, että nyt joku ukko siellä katselee minua. Onneksi äiti huomasi, että kerho ei ollut minulle hyvä paikka ja otti minut pois sieltä.

Minuun oli kuitenkin kylvetty jumalanpelon siemen. Nukkumaan mennessäni rukoilin pakonomaisesti ja pyysin anteeksi kaikkea, mitä olin päivän aikana tehnyt väärin, kirjoitusvirheistä lähtien. Vanhemmat olivat toivottomia: mitä tehdä lapselle, kun pimeästä huoneesta kuuluu tasainen supatus ties kuinka pitkään. Rukoilu oli hoidettava. Se oli pakko-oire. Ajattelen, että sairastumiseni juontaa juurensa melko syvälle, vaikka minun onkin vielä vaikeaa suoraan yhdistää lapsuuteni asioita masennukseen. Edelleen kuitenkin piiskaan itseäni esimerkiksi huonolla omallatunnolla ja itsesyytöksillä.

Kun olin 8-vuotias, muutimme pienelle paikkakunnalle. Koulussa uusi tyttö oli helppo ottaa silmätikuksi. Sain päivittäin kuulla olevani huono, ruma, vääränlainen, kummallinen ja että minulla oli typerä nimi.

Kerran menin kesken leikin sanomaan äidille, että pelkään tappavani itseni. En tiedä tänäkään päivänä, mistä se ajatus tuli. En halunnut vahingoittaa itseäni, mutta pelkäsin, että niin voisi käydä. Ehkä se oli oire valtavasta ahdistuksesta, jota minulla oli. Pelkäsin pimeää ja nypin stressaantuneena hiuksiani niin, että päässäni oli kalju kohta. Koulukiusaaminen kesti peruskoulun loppuun asti.

Masennus alkoi oireilla, kun olin parikymppinen ja muutimme isompaan kaupunkiin. Oireilu oli lähinnä ahdistusta ja pakokauhua. Myöhemmin kävi ilmi, että isot elämänmuutokset aiheuttavat niitä minulle.

Oireilu hiipui, kun pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Valmistuttuani tykkäsin työstäni ja tuntui, että olin parhaimmillani kiireessä. Osasin toimia tilanteissa, joissa vaaditaan nopeita ratkaisuja ja toimintakykyä. Nyt sellainen tuntuu todella vieraalta. Henkilökohtaisessa elämässä murehdin ja vatvon asioita valtavasti.

Raskaus

Kesällä 2017 huomasin olevani raskaana. Se oli iloinen asia, sillä olimme pitkään haaveilleet jälkikasvusta. Jossain vaiheessa alkoi voimakas raskauspahoinvointi, joka vaikutti nukkumiseen. Olin jättänyt pois lääkitykseni, joka oli ollut pitkään sama ja jota olin tottunut syömään ajatuksella, ettei siitä mitään haittaakaan ole. Oli mennyt jo vuosia ilman oireita, joten ajattelin, että enköhän jo pärjää. Kun lääke jäi pois ja yöunet huononivat, aloin pelätä nukkumaanmenoa ja jännittämään nukahtamista. Myös ahdistus alkoi kasvaa ja lopulta romahdin työpaikallani.

Ensin yövuorossa yksi potilas kertoi, kuinka häntä stressaa hänen täysi kalenterinsa. Olisi paljon tehtävää, mutta ei jaksa tehdä mitään, vaan valvoo ja murehtii kaikkea ennakkoon. Minusta tuntui samalta. Ajattelin, että voisin kellahtaa viereiseen vuoteeseen.

Sitten eräässä aamuvuorossa hymyilin ja olin oma aurinkoinen itseni, vitsailin ja juttelin niitä näitä muiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tuli sellainen olo, että en pysty enää tähän. Hajoan tähän paikkaan. Enhän minä voinut siinä kaikkien silmien alla romahtaa. Kävelin osastonhoitajan huoneeseen ja heti kun sain oven kiinni, aloin itkeä. Vaikka kotona itkin ja valvoin enkä pystynyt tekemään normaaleja asioita, töissä olin reipas ja tehokas. Ei kenelläkään ollut aavistustakaan olostani. Piilotin sen hyvin. Jäin sairauslomalle ensin raskauspahoinvoinnin ja sittemmin työkyvyttömyyden takia.

Raskauden edetessä aloin pelätä, onko minusta äidiksi. Entä jos en osaa tarjota rakkautta ja turvaa? Entä jos lastani kiusataan niin kuin minuakin kiusattiin? Kauhuskenaariot ulottuivat kauas ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta sain hoitoa ja ymmärsin, että tilanteeni ei ole poikkeuksellinen, eivätkä kaikki nuo ajatukset tee minusta huonoa äitiä.

Lapsen syntymän jälkeen olin jonkin aikaa onnen kuplassa. Hiljalleen mieli alkoi kuitenkin päästää irti endorfiineista. Keväällä 2018 olimme jokirannassa vaunuttelemassa, kun yhtäkkiä mieleeni tuli vahvana ajatus, että joku tulee ja työntää nämä vaunut jokeen. Säikähdin ajatusta. Olin ollut hyvällä ja tasapainoisella päällä pitkään, mutta sieltä jostain se pilkahti taas. Sen jälkeen kauhuja alkoi tulvia. Entä jos pudotan lapseni? Entä jos vahingoitan sitä tahtomattani? Oli todella vaikeaa lähteä enää kotoa mihinkään lapsen kanssa.

Pumpulissa

Syksyksi 2018 muutimme pienelle paikkakunnalle, alueelle, jolta olin lähtöisin. Sisustimme uutta kotia, rakensimme koirille aitausta ja retkeilimme luonnossa. Oli hyvä olo.

Syksyn edetessä oireilu kuitenkin taas alkoi. Tuntui, etten kelpaa mihinkään, vaikka ei minua kukaan väheksynyt. Läheisetkin kannustivat ja sanoivat, että olen hyvä äiti. Itse näin toiminnassani vain virheitä, väsyin helposti kaikkeen ja halusin vain nukkua. Nukkuminen oli ainoa tapa, jolla pääsin oloani hetkeksi pakoon.

Lapseni nähden en koskaan itkenyt tai menettänyt hermojani. Keskitin energiani siihen, ettei lapseni joudu näkemään, kuinka huonosti voin. Yritin olla yli-ihminen, täydellinen pullantuoksuinen äiti, vaikka oikeasti päässäni pyöri koko ajan, kuinka arvoton ja epäonnistunut olen.

Pahin notkahdus tapahtui joulun alla. Odotin lapsemme ensimmäistä joulua. Siitä piti tulla ihana ja taianomainen. Aatonaattona lääkäri soitti, että tekemänsä kotikäynnin perusteella he ovat tehneet tulkinnan, jonka mukaan on vaarana, että lapsi kasvaa pumpulissa, koska olen ylisuojeleva ja neuroottinen. Olisi syytä mennä lastenpsykiatrille.

Rivien välistä sain kuulla, että jollain tavalla vahingoitan lastani, vaikka juuri sitä olin parhaani mukaan yrittänyt välttää. Myöhemmin kävimme lastenpsykiatrilla, joka totesi lapseni voivan hyvin ja minun onnistuneen äitinä hienosti.

Raivokohtauksia

Aloitin uuden lääkityksen, joka laukaisi minussa hypomanian. Olin ylivireä. Samaan aikaan oli todella paha mutta kuitenkin todella energinen olo. Tein koko ajan miljoonaa asiaa, mutta samalla ahdisti enemmän kuin koskaan. Ikään kuin ylämäki ja alamäki yhtä aikaa.

Minusta tuli erittäin ärtyisä ja sain järkyttäviä raivareita ihan pienistä asioista. Jos vaikka kahvista läikähti vähän lattialle, halusin heittää kupin ikkunasta läpi ja hypätä perässä. Yksi ilta olin ripustamassa pyykkejä, kun päähäni tuli mielikuva, että juoksen parvekkeelle ja hyppään alas. Seuraavaksi kävelin alakertaan ja huomasin ajattelevani, että menen veitsilaatikolle ja viillän itseäni. Siinä vaiheessa säikähdin ja juoksin makuuhuoneeseen peiton alle. Ajattelin, että olen tulossa hulluksi. Tai oikeastaan olen jo.

Mieheni lähti lapsen ja koirien kanssa lenkille ja soitti äitini apuun. Äiti ilmestyi makuuhuoneen ovelle, ja minä purskahdin itkuun. Äidillä on ihmeellinen vaikutus. Vaikka olisi kuinka kamalaa, hän saa minut ennemmin tai myöhemmin nauramaan. Niin kävi nytkin. Olin pohjakosketuksessa, mutta hetken päästä nauroin kyyneleet silmissä. Hän kehotti miettimään hoitoon lähtemistä.

Osastolle

Osastohoitoa oli väläytelty muutaman kerran ennenkin. Pelkäsin kuitenkin mennä sinne. Hävetti. Ajattelin, että minusta tehdään lastensuojeluilmoitus ja leimataan huonoksi äidiksi. Ja kehtaisin vielä väittää olevani hoitoalalla. Vasta pitkän ajatustyön jälkeen hyväksyin, että olen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on itse sairas.

Osastolla minua haastatteli tosi ihana lääkäri, joka kohtasi minut juuri niin, kuin siinä kohtaa tarvitsin. Hän ehdotti, että jäisin pariksi päiväksi, koska oli syytä pysähtyä eikä jatkaa loputonta suorittamista. Kun pääsin huoneeseeni, istuin sängylle ja katselin ympärilleni. Siellä ei ollut mitään, mistä minun pitäisi huolehtia tai olla vastuussa. Ensimmäisen illan kuitenkin itkin, ikävöin ja podin huonoa omaatuntoa.

Yhtenä iltana muut olivat jo menneet nukkumaan, kun hiippailin päiväsaliin television ääreen. Siellä istui valkotukkainen, vanha mieshoitaja katsomassa televisiota. Hän muistutti kollegaani. Tuli sellainen olo, että tälle äijälle varmaan voin jutella. Kerroin hänelle, että olen itsekin alalla ja hävennyt sairauteni takia. Oli valtava kynnys tulla osastolle. Mies sanoi, että siihen on syynsä, miksi ihminen hakeutuu psykiatriselle töihin. Useimmilla meistä on jokin kosketus sairauteen, ja suurin osa kyllä tietää, mistä puhuu. Se oli todella hyvä keskustelu.

Seuraavana aamuna kun heräsin, minun oli helppo olla pitkästä aikaa. En ollut sairaalassa montaa päivää, mutta kun palasin kotiin, halasin lastani, miestäni ja koiriani sekä äitiäni ja ketä nyt sattui paikalla olemankaan. Aivan kuin olisin ollut poissa vuosia. Jälleennäkeminen oli valtavan ihanaa.

Menin ulos portaille istumaan ja polttamaan tupakan. Ajattelin, että on ihanan hiljaista. Päässä ei ollut itsesyytöksiä, ei yhtäkään murhetta, eikä mitään, mistä pitäisi potea huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että tästä haluan pitää kiinni.

Metsä

Edelleen tulee ajanjaksoja, jolloin en näe itsessäni mitään hyvää. En pysty antamaan itselleni mahdollisuutta olla onnellinen asioista, joita elämässäni on. Koen syyllisyyttä kaikesta. Jos lapsi itkee, olen tehnyt jotain väärin, olen huono äiti. Jos koira katsoo portailta syyllistävän näköisesti, olen lenkittänyt sitä liian vähän, olen huono koiranomistaja. Jos mies tuhahtaa väärällä äänensävyllä, olen huono vaimo.

Masennuksen lähestyminen on kuin ukkosmyrsky. Näkyy tummia pilviä, kumisee ja välähtelee. Se on jossain taka-alalla, mutta tiedän, että se on tulossa. Myrsky on nousemassa.

Synkimpinä hetkinä ajattelen, että olisi parempi muille, jos minua ei olisi. Perspektiivi on, että minä olen se paha. Sellaisina hetkinä tekee mieli paeta ja lähteä kauas pois. Haluan metsään, keskelle ei mitään, missä on hiirenhiljaista ja missä voin elää tuskani kanssa yksin eikä kenenkään muun tarvitse kärsiä olemassaolostani.

Minun täytyy tehdä valtavasti töitä toipumiseni eteen. Ei paranemisen, koska en minä tästä paranemaan tule. Jos en nyt käsittele tätä, tämä tulee eteen jossain elämänvaiheessa ja on taas vaikeampaa.

Kiitos ihanan psykologini ja terapeuttini, olen saanut välineitä, joilla pystyn pysäyttämään noidankehän. Huomaan, että hyvät ajat pitenevät ja huonot lyhenevät pikkuhiljaa. Yksi tekijä, jolla saan mieleni rauhoittumaan, on luonto. Olen alkanut käydä luonnossa säännöllisesti ottamassa etäisyyttä kaikkeen. Myös lapseni on minulle todella iso maadoittaja. Lapsen aitous ja vilpitön ilo tarttuvat helposti. Silloin unohtaa hetkeksi itsensä.

Helmikuussa 2020. Teksti: Tuomo Polo

Oli tammikuinen varhaisaamu 2011. Olin lähtenyt illalla kapakkaan kavereiden kanssa ja palasin sieltä treenikämpälle, jossa asuin sillä hetkellä. Istuin siinä, join kaljaa ja päätin, että nyt lähtee jätkästä henki.

Hyppäsin autoon ja ajoin huoltoasemalle. Tankkasin tankin täyteen ja lähdin ajamaan. Eihän minulla mitään rahaa ollut. Varastin tankillisen bensaa.

Ajoin Kakkostietä pohjoiseen päin. Ajattelin, että pohjois-eteläsuunnassa baanaa riittää enemmän. Ajan niin kauan, että uskallan lopulta kääntää auton rekan alle. Niin, ironista kyllä.

Minullakin on entisiä kollegoita, joiden alle on tehty itsemurha. Olen nähnyt, mitä se tekee. Koviakin karjuja on ollut vuosia pois töistä sellaisen asian takia, jolle he eivät ole voineet mitään.

Keinot olivat kuitenkin vähissä. Järvet olivat jäässä, ja jos pelkää korkeita paikkoja, niin ei voinut mistään hypätäkään.

Olin jättänyt luonnollisesti jälkeeni kirjeen, jossa selitin, että tämä ei ole teidän vikanne, tämä on minun henkilökohtainen ratkaisuni. Se kirje oli siellä treenikämpällä. Lähetin yhdelle kaverille tekstiviestin. Luotin siihen, että hän lukee sen vasta, kun on liian myöhäistä.

Hän sattuikin olemaan hereillä ja soitti perään. Mitä sä oikein teet? Missä sä oot, se kysyi. Luuletko, että kerron.

Puhuimme siinä hetken. Toinen hyväksyi tilanteen. Ei aliarvioinut. Ei yrittänyt ylipuhua pysäyttämään. Sanoi ymmärtävänsä, että se on minun päätökseni.

Aloin lopetella puhelua. Kiitos kaikesta, eiköhän se ollut tässä. Lopuksi kaveri sanoi, että muista vielä sellainen juttu, että mihin ikinä päädyt, niin mistään ei ole liian pitkä matka hakea sinua pois.

Se oli ratkaisevaa.

Lopetimme puhelun. Ajoin vielä jonkin aikaa, kunnes soitin hätänumeroon, että nyt joku voisi tulla noukkimaan minut pois, koska kaikesta päätellen en enää tiedä, mitä olen tekemässä. Stoppasin auton Teboilille, ja poliisit tulivat hakemaan. Ensihätään mentiin putkaan ja sieltä sairaalaan.

Ja se kaveri tuli hakemaan minut sieltä. Matkalla hän kysyi, mihin menen. En tiedä. Emme olisi tässä tilanteessa, jos tietäisin, mihin olen menossa.

Päätimme, että menen vanhempieni luo. Seuraavana aamuna soitin terveyskeskukseen, jossa olin aiemmin käynyt juttelemassa psykologin kanssa. Uusintakäynnin jälkeen päädyin psykiatriseen sairaalaan siltä seisomalta. He sanoivat, että olen vaarallinen itselleni ja muille. Niin olinkin, mutta sen kuuleminen niin suoraan oli vaikeaa.

Euroopassa

Olin päätynyt tilanteeseen Euroopassa viettämieni rekkamiesvuosien jälkeen. Eurooppaan lähti armeijasta päässyt, ulospäinsuuntautunut nuori mies, joka tykkäsi puhua ihmisten kanssa ja viihdyttää heitä. Sieltä palasi sälli, joka ei sietänyt ihmisiä yhtään.

Enkä siedä oikein vieläkään. En vain halua olla tekemisisissä minkään oman elämänsä ämpärinjonottajien kanssa. Lähtöajatus on se, että jokainen on idiootti, kunnes toisin todistetaan, enkä yleensä anna mahdollisuutta todistamiselle.

Euroopassa ollessani tein hirveästi töitä. Olin kaukana kotoa, turvaverkot olivat vähissä ja yksinäisyys koko ajan läsnä. Saatoin tehdä 300 työtuntia kuukaudessa. Jos jäi alle, ajattelin sen olevan liian vähän. Hiljattain minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö: vaativa persoonallisuus. En ole kilpailuhenkinen eikä minun tarvitse näyttää muille, mutta omasta mielestäni en koskaan voi tehdä asioita riittävän hyvin. Noviisipoikana en ymmärtänyt, että kun vanhemmat kollegat retostelivat ajomäärillään, he saattoivat valehdella.

Aloin väsähtää. Saatoin nukkua kolmesta neljään tuntia yössä. Väsymys oli sillä mallilla, että yöllä en herännyt vessahätään, vaan aamulla heräsin kuset housussa. Aloin käyttää alkoholia myös unen saamiseksi. Join jo muutenkin liikaa, sillä istuin kaiken vapaa-aikani kapakassa. Se kaikki tietenkin vaikutti jaksamiseen.

Lopulta hälytyskellot alkoivat soida, irtisanouduin töistä ja muutin Suomeen. Ajattelin, että työtä vaihtamalla asiat paranevat, mutta niin ei käynyt. Lääkäri sanoi, että minulla on burn out. Olisi pitänyt tulla kaksi vuotta aiemmin. Olin 24-vuotias.

Ahdasta

Kävin juttelemassa psykologin ja mielenterveyshoitajan kanssa. Söin monenlaisia lääkkeitä, joista ei ollut mitään hyötyä. Tuli ero tyttöystävästä. Olin tullut Saksasta reppu selässä, eikä minulla ollut mitään omaa. Sain muuttaa treenikämpälle asustelemaan, kunnes pääsen taas jaloilleni. En päässyt.

Aloin eristäytyä sinne. Viikon aikana en välttämättä käynyt ulkona, jos ei ollut pakko. Hain kaupasta helvetillisen läjän pakastepitsoja. Söin pitsan päivässä, ja jos oli rahaa, ryyppäsin. Yleensä rahaa ei ollut, mutta viinaahan aina jostain löytyy.

Lopulta olin täysin varma, että teen muille ihmisille palveluksen, kun pyyhkäisen itseni pois pallolta. Tietysti olin pyöritellyt itsemurha-ajatusta taka-alalla jo pitkään.

Pahimmillaan masennus on sellainen paikka, johon ei mahdu mitään eikä mikään pääse sisään. Sellainen valtavan ahdas tila. Pään sisältö kutistuu, eikä sieltä itse näe enää ulkopuolelle.

Kuilun pohjalla ei ole värejä eikä mitään. Siellä ei ole myöskään käsitystä omasta hyvinvoinnista. On ihan sama, kampaanko naamani tai syönkö mitään. Kaikki tuntuu yhdentekevältä. Se on kaikista petollisinta. Lopulta ei ole mitään väliä, olenko enää elossa.

Nousu

Mielisairaalassa ymmärsin, että en ole sekopää. Tämä on sellainen asia, jolle voi tehdä jotain. Ja minä olen ainoa, joka voi tarttua toimeen.

Palasin kotiini treenikämpälle. Ensin vastasin tekemisistäni: bensavarkaudesta ja rattijuopumuksesta. Selvisin niistä onneksi sakoilla.

Sitten aloin miettiä, miten puran asiaa. Minulla ei ollut töitä, ei tuloja, ei kämppää, en halunnut elää. Ajattelin, että voin lähteä vain eteen- ja ylöspäin, joten tein puolivuotissuunnitelman. Puolen vuoden kuluttua tästä minulla on kämppä ja työ. Aloin komentaa itseäni: Osta huonekaluja. Osta verhot ikkunaan. Ala rakentaa oikeaa elämää.

Siitä meni neljä kuukautta, ja minulla oli kämppä. Asunnon saamisesta kuukausi, niin oli työ. Tein töitä, joita eteen sattui tulemaan. Olin huonekalumyyjänä, baarimikkona, ajoin jakeluautoa. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta tein tietoista työtä sen eteen, että asiat paranevat. Sain läheisiltäni valtavasti apua. Tällä kertaa annoin heidän auttaa, toisin kuin aiemmin.

Lopulta olin kivunnut kaverini traktorikorjaamossa apumiehestä työnjohtajaksi. Firma myytiin isommalle firmalle ja minusta tehtiin korjaamopäällikkö. Sain yli tonnin kuussa enemmän palkkaa ja työ oli helppoa. Siinä olisi ollut sellainen eläkevirka, että minun ei olisi tarvinnut tehdä kuin vähin mahdollinen.

Sitten tuli toinen erä.

Unelmaloma

Omistajanvaihdoksen jälkeen otimme kaverin kanssa menolipun Miamiin ja paluulipun Havannasta. Suunnitelmissa oli unelmaloma: Kaksi viikkoa avo-Mustangilla etelävaltioita ympäri, countrya Nashvillessa, bluesia Memphisissä. Sitten muutama päivä rennosti jollain kuubalaisella rannalla. Sellainen lapsesta asti haaveiltu road trip.

Sitten kun se oli totta, niin mikään ei tuntunutkaan miltään. Tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että onkohan kaikki nyt kunnossa, kun tästä ei pysty nauttimaan.

Tulin kotiin, eikä tuntunut yhtään levänneeltä. Palasin töihin ja tunsin, että toimintakyky vain laskee ja laskee.

Mitään en saanut aikaiseksi. Usein työpäivän jälkeen menin sänkyyn tai sohvalle, nukuin tai olin nukkumatta, mutta nousin seuraavan kerran vasta, kun piti lähteä töihin. Lopulta tilanne meni siihen, että itsensä ruokkiminen ja peseytyminenkin alkoivat olla vähän niin ja näin.

Tajusin, että tämä on taas tätä. Ei tullut arvottomuuden tai itseinhon tunteita kuten ensimmäisellä kerralla, mutta masennus näkyi siten, että mopo ei kerta kaikkiaan vedä. Jäin sairauslomalle. Jossain vaiheessa tajusin, että en kykene menemään enää takaisin töihin, joten irtisanouduin.

Minua hämmästyttää tänäkin päivänä, miksi masennuksen piti palata juuri silloin. Kaikki oli paremmin kuin koskaan siihen mennessä.

Turvaverkko

Ennen toisen erän pahinta aallonpohjaa olin tavannut nykyisen puolisoni. Hän on ollut tässä koko ajan, ja se on korvaamaton turvaverkko. Yritin erota hänestä, kun aistin, että aallonpohja on tulossa. Ajattelin, että en halua kaataa sitä taakkaa hänen niskaansa. Hän oli sitä mieltä, että ero ei käy. Hän halusi itse päättää, jaksaako hän minua vai ei. Olen hirmuisen tyytyväinen, että hän ei suostunut lähtemään.

Terapeutin etsiminen oli tuskastuttavaa. Laskin, että lähetin 150 sähköpostia ennen kuin yksi vastasi, että hänellä on aikaa. Piti olla tarkkana, ettei ota tätä terapeuttia vain sen takia, että tämä oli se, jonka sai. Minulla kävi kuitenkin tuuri, ja yhteistyömme alkoi. Vasta terapia on auttanut minua ymmärtämään masennukseni syitä ja seurauksia. Lääkkeillä voin päästä pahimman yli, mutta ne eivät auta ongelman juurisyihin.

Liekki

Jo ensimmäisen masennusjakson jälkeen tein tilin juomiseni kanssa. Otin käteeni liekkitatuoinnin. Sehän on maailman kliseisin tatska. Hankin sen, jotta kättä polttaisi aina, kun otan tuopista kiinni.

Aiemmin olin helposti viinan vietävissä. Saatoin lähteä torstaina kaverin kanssa yhdelle ja tulla kotiin vasta tiistaina. En voinut juoda yhtä ilman, että repesin ryyppäämään.

En ole absolutisti, mutta enää juominen ei lähde käsistä. Mitä pahempi olo ja synkempi mieli, sitä varmemmin olen juomatta. Ajattelen hoitavani itseäni juomattomuudella pikemminkin kuin juomisella.

Värit

Keikkojen soittamiset ovat olleet ainoita hetkiä, jolloin saan olla itseltäni rauhassa. Silloin ei pysty miettimään muuta kuin sitä, mitä tehdään juuri sillä hetkellä. Voi olla, että jälkeenpäin en muista keikasta mitään.

Keväällä ostin prätkän ja ajoin prätkäkortin. Kaksipyöräiset eivät olleet koskaan kiinnostaneet minua. Ei minulla lapsena ollut edes mopoa. Ajattelin, että kokeilen sitä, koska moottoripyöräily on sellaista, että et voi ajaessa miettiä muuta kuin ajamista itseään.

Sitten kerran seisoin moottoripyörällä liikennevaloissa. Huomasin, että olen tässä ja nyt. Istun tällä paikalla, olen tässä hetkessä ja ajassa. Tunnen auringon lämmön ja haistan asfaltin, tuulen ja pakokaasun. Näen kaiken terävämmin.

Tuli sellainen toivonpilkahdus. Tunne, että nauttii siitä, mitä on tekemässä eikä seuraa omaa elämäänsä sivusta. Sillä hetkellä tuntui, että värit tulivat takaisin.

Ajattelen, että masennus ei koskaan mene pois. Minun täytyy aina elää sen kanssa. Täytyy opetella elämään niin, että en ainakaan tahallani päästä sitä niskan päälle. Täytyy elää huolella.

Marraskuussa 2019. Teksti: Tuomo Polo

Kun sain ensimmäisen lapseni, pelkäsin valtavasti olla vauvan kanssa yksin kotona. En tiennyt, mitä teen lapsen kanssa, kun hän on hereillä.

En osannut myöskään tehdä itsekseni mitään lapsen päiväunien aikana. Kun tiesin, kuinka kauan lapsi suunnilleen nukkuu, katsoin vain kelloa ja laskin minuutteja hetkeen, jolloin hän herää.

Pelkäsin lapseni heräämistä.

Minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.

Pelkotilat liittyivät vahvasti yksin olemiseen. Kun mies oli kotona, tilanne ei ollut niin paha. Kun hän lähti töihin, tuijotin kelloa ja laskin tunteja hänen työpäivänsä päättymiseen.

Kävelyllä kävimme ainoastaan koko perheen voimin. Vauva nukkui usein hyvin, kun vaunut liikkuivat, mutta heräsi, kun vaunut pysähtyivät. Pelkäsin vauvan heräävän kesken kävelyn.

En missään vaiheessa halunnut satuttaa lasta, vaan masennus oli pelkoa ja siihen liittyvää pahaa oloa. Koin olevani ainoa äiti, joka käy tällaista läpi.

Tunsin myös syyllisyyttä omista tunteistani. Äitiydenhän pitäisi olla onnellista aikaa.

Imettäminen

Minulla on nyt kolme lasta. Kahta ensimmäistä lastani imetin. Imettäminen oli todella ikävä kokemus, koska se ei oikein onnistunut. Sekin aiheutti huonommuuden tunnetta. Edelleen tunteet tulevat pintaan, kun ajattelen sitä.

Maitoa ei tullut riittävästi, ja koin epävarmuutta siitä, onko lapsi oikeassa asennossa. Sitten, jos annoin äidinmaidonkorviketta tuttipullosta, minua syyllistettiin, että vauvaa pitäisi imettää. Ainakin siihen aikaan asuinpaikkakunnallamme imetykseen sai todella vähän tukea.

Kolmannen lapsen kohdalla kieltäydyin painokkaasti imettämisestä, vaikka tuntui, että minua yhä painostettiin. Se oli minulle hyvä päätös.

Opiskeluaika

Olen lähtöisin tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä ja kolmesta tytöstä nuorimmainen. Kesät olimme mökillä, talvet kotona ja koulussa. Jo lapsena olin hyvin ujo ja jollain tavalla arka.

Olen opiskellut käsityötiedettä pääaineenani eli olen tekstiilityönopettaja, sitten luokanopettaja ja myöhemmin vielä erityisopettaja. Opiskeluaikana minulle tuli ensimmäisen kerran ongelmia mielen kanssa. Ennen valmistumistani olin ihan varma, että minusta ei ikinä tule opettajaa. Koin opiskelleeni turhaan. Mielessäni oli todella vahvana ajatus, että en pärjää, en ole hyvä enkä uskalla. Ehkä siinä oli jo silloin vähän masennusta.

Kävin ryhmäterapiassa YTHS:n kautta, mutta ryhmäterapia ei ollut minun juttuni. Muistan miettineeni, että kaikilla muilla on niin paljon isompia juttuja, että eiväthän nämä minun asiani ole mitään.

Lääkitys

Aloitin lääkityksen masennukseen samana vuonna kuin esikoiseni syntyi ja valmistuin. Kolme vuotta myöhemmin muutimme toiselle paikkakunnalle ja otin yhteyttä psykiatrian poliklinikalle. Minun piti itse etsiä terapeutti. Löysinkin sellaisen ja kävin vastaanotolla pari vuotta. Kaikki oli ihan hyvin.

Syksyllä 2012 iski työuupumus ja olin pari kolme kuukautta sairauslomalla. Kävin tehostetun avohoidon yksikössä muutamana päivänä viikossa.

Seuraavan vuoden alusta menin takaisin töihin ja aloin käydä psykologin luona. Kävi onni, koska tapasin psykologin, joka alkoi opiskella psykoanalyyttista psykoterapiaa. Pääsin harjoitusasiakkaaksi ja kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa kahden vuoden ajan. Siitä oli valtavasti apua.

Sen jälkeen todettiin, että olen niin sanotusti terve. Kuvittelin, että masennus ei enää ikinä tule uudestaan tai ainakin huomaan merkit, jos olen sairastumassa.

Sähköiskuja

Viime syksynä tuli romahdus. Lukuvuoden alku oli todella raskas. Heräilin aamuyöllä, ja aamulla ensimmäinen ajatus oli, että voi ei, minun pitää mennä töihin. En halua.

Jälkeenpäin huomaan, että en ole pariin vuoteen ollut iloisin mielin töissä tai tykännyt mennä sinne. Koen, että huono olotilani liittyy vahvasti nykyiseen työpaikkaani.

Pari viikkoa olin sairauslomalla. Työterveyslääkäri sanoi, että pitäisi mennä psykiatrille. Hän antoi ymmärtää, että masennuslääkitys pitäisi aloittaa uudestaan.

Lääkityksen lopettaminen 2015 oli hyvin epämiellyttävää. Tuntui, että maailma keikkui ja tuli sähköiskun tuntemuksia.

Lääkityksen aikana ihmettelin, miten joku voi alkaa itkeä jonkin elokuvan aikana. Ei minulla vain mikään tuntunut missään. Lääkityksen lopettamisen jälkeen katsoin PS. I love you -hömppäelokuvaa ja vollotin. Se oli hämmentävää.

Jos lääkitys poistaakin pahan olon, niin ainakin minulta se otti myös hyvän olon tunteet. Se litisti tunneskaalaa molemmista päistä.

Vaikka lääkityksestä oli hyötyä, en halua aloittaa lääkitystä uudestaan. Haluan uskoa, että pystyn yhä tuntemaan iloa.

Asetettu hymy

Pahimmillaan masennus tuntuu valtavana painona harteilla. Se on jokin, joka vetää maan alle ja sanoo, että sinä et ole mitään. En enää ikinä halua siihen tilanteeseen.

En ole koskaan suunnitellut itsemurhaa, mutta synkimmilläni olen kokenut, että minun olisi parempi olla kuollut.

Viime aikoina on ollut äärettömän raskasta mennä töihin ja pyörittää arkea. Elämisen sijaan elämän suorittaminen kuvaa oloani hyvin. En muista, milloin olen kokenut olevani onnellinen.

Työpaikalla saatan pidätellä itkua, että en jaksa, tämä on ihan kauheaa. Asetan hymyn ja yritän käyttäytyä normaalisti. Minusta ei välttämättä uskoisi ollenkaan, että oikeasti pään sisällä on aika synkkää.

Haluan uskoa, että ei tämä tästä pahemmaksi mene, mutta en tiedä. Tunne vaihtelee päivästä toiseen. Välillä minussa on taistelija, joka sanoo, että kyllä tästä selvitään. Sitten on päiviä, jolloin olen aivan mustassa maailmassa.

Halauksia

Aseet, joilla käyn masennusta vastaan, ovat myötätunto ja armollisuus. Rajoitan tietoisesti esimerkiksi somen käyttöä, koska some aiheuttaa helposti pahaa oloa.

Kun tulee oikein synkkä hetki, kuvittelen itseni halaamassa itseäni. Minä, joka hyppää viereeni halaamaan, sanoo, että ei mitään hätää, kyllä me päästään tästä. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.

Myös käsitöiden tekeminen auttaa. Olen aina tykännyt käsitöistä, eikä ilo onneksi koskaan ole kokonaan kadonnut. Lisäksi liikunta on hyvää terapiaa.

Ajattelen myös, että vaikka olen käynyt pahoja asioita läpi, minä en olisi minä, jos en olisi kokenut kaikkea sitä. Pohkeessani on ruusutatuointi, joka hiukan kliseisestikin kuvastaa, että ei olisi sitä kaunista kukkaa, jos ei olisi niitä satuttavia piikkejä.

Helmikuussa 2020. Teksti: Tuomo Polo

Viiltely on taas alkanut. Pakko saada tuntea jotakin.

Joskus yritän kuunnella musiikkia, joka on ennen itkettänyt, mutta nyt ei tule mitään. Aiemmin itkin kaikesta. Jos olisin puhunut tästä asiasta vuosi sitten, olisin itkenyt hervottomasti. Nyt en ole itkenyt varmaan puoleen vuoteen. Tavallaan tuntuu, kuin kertoisin, millainen koulupäiväni on.

Kyyneleet ovat loppuneet. Millään ei ole mitään väliä. Se on hirveä tunne.

Pinkki

Kun olin ihan pieni, rakastin pinkkiä. Kun menimme ostamaan vaatteita, halusin kaikkea vaaleanpunaista. Erityisesti tykkäsin sellaisista, joissa oli kukkia. Huoneessanikin kaikki oli pinkkiä.

Sitten todella nopeasti, ehkä kahdessa vuodessa kaikki vaatteeni vaihtuivat mustaan. Taisin olla yhdeksän tai kymmenen. Koko vaatekaappini oli pelkkää mustaa. Moni ihmetteli sitä. Sanoin, että tykkään mustasta. Ehkä se oli ensimmäinen tapa, kun omalla lapsen tyylilläni viestin, että minun on paha olla. Siitä lähtien kaikki vaatteeni ovat olleet mustia.

Kiusaaminen

Olen syntynyt Intiassa. Minut adoptoitiin Suomeen, kun olin puolitoistavuotias.

Ala-asteella olin ainoa ulkomaalainen. Minua haukuttiin, tavaroitani vietiin ja rikottiin. Käsityötunnilla yksi oppilas maalasi askartelupallon mustaksi ja sanoi, että tässä olet sinä.

Lapsilla oli paljon niitä juttuja, että seurusteltiin päivä. Minä olin ainoa, jolle ei sanottu, että olisi kaunis tai mitään. Joskus ne pistivät jonkun jätkän esittämään, että se olisi kiinnostunut minusta, ja sitten naurettiin päin naamaa. Sanottiin, ettei kukaan oikeasti voisi rakastaa minua.

Pitkään jatkunut kiusaaminen synnytti vihaa. Se aiheutti kostoajatuksia ja rankkaa arvottomuuden tunnetta. Olen joskus myös tuntenut, että haluan tappaa ihmisiä.

Paljon myöhemmin, kun sitten tutustuin mieheeni, ajattelin, ettei hän tule ikinä kiinnostumaan minusta, koska olen tummaihoinen. Vaikka minulla on ihmisiä, jotka sanovat välittävänsä minusta, niin en silti rehellisesti pysty sanomaan, että tietäisin, miltä se oikeasti tuntuu, kun joku välittää. Tavallaan yhä uskon, että eihän kukaan voi rakastaa minua.

Koti

Yksi varhaisimpia muistojani vanhemmistani on heidän riitelynsä. Arki oli jatkuvaa tappelua, huutamista ja tavaroiden heittelyä. En osaa edes laskea, kuinka monta esinettä on särkynyt, kun mutsi on paiskonut niitä pitkin kämppää.

En saanut öisin nukuttua, kun mutsi käski tulla kuuntelemaan, mitä isä oli tehnyt väärin. Olin kuusivuotias.

Ensimmäisen luokan joulujuhlissa mutsi suuttui minulle ensimmäisen kerran. Hän näki, että pulpettini oli sotkuinen ja alkoi huutaa, että minun pitää heti siivota pulpetti niin, että se kiiltää. Hän jätti minut yksin luokkaan siivoamaan. Muut olivat syömässä pipareita ja juomassa glögiä.

Moni kaveri lakkasi käymästä meillä sen takia, kun mutsi huusi. Jossain vaiheessa huutaminen alkoi kohdistua kehitysvammaiseen pikkuveljeeni.

Itsemurha

Kesällä ennen 5. luokan alkua päätin, että tapan itseni. Minulla oli sellainen lapsenomainen suunnitelma: lähden kotoa ja katoan jonnekin enkä tule takaisin. Päivä oli suunniteltu, ja minulla oli oikein puhelimessa muistutus, milloin minun pitää lähteä.

Kesän aikana tilanne kotona meni kuitenkin vaikeammaksi. Pikkuveli oli sotkenut jonkun julisteeni tai jotain, ja kerroin siitä mutsille. Hän meni huutamaan ja riehumaan pikkuveljelle. Jossain vaiheessa en kestänyt sitä itkua ja menin sanomaan, että lopettaisi.

Ehkä tuo aiheutti sen, että en tappanut itseäni vaan ajattelin, että en voi jättää veljeäni yksin.

Luottamus

Mutsista tehtiin jossain vaiheessa lastensuojeluilmoitus. Hän sai tietää, että olin puhunut. Ilmeisesti hänelle oli soitettu sieltä. Siitä hän vasta suuttuikin ja haukkui minut aivan pystyyn. Itsekeskeinen, tyhmä, ylpeä, nenäkäs, välitän vain itsestäni. Mikä oli ironista, koska en tosiaankaan välittänyt itsestäni. Se aiheutti minulle pahan luottamuspulan viranomaisiin.

Kun isällä viimein oli varaa muuttaa pois mutsin luota, lähdimme veljen kanssa mukaan.

Muutin vielä kerran takaisin mutsille, koska tietysti sitä haluaa ajatella omasta äidistään, että hän on muuttunut ja kaikki on nyt paremmin. Ei lopulta ollut.

Nyt en ole ehkä vuoteen nähnyt tai ollut missään tekemisissä mutsin kanssa. Aluksi se oli tosi vaikeaa. Kadehdin kaikkia, joilla oli hyvät suhteet äiteihinsä. Oli hylätty olo.

Häpeä

Olen saanut kuulla, että enhän menisi kihloihin, jos haluaisin kuolla. Olenhan aina iloinen kavereiden kanssa. Onhan minulla kämppä ja mies ja auto, että on siinäkin syyt olla masentunut.

Ei masentuminen katso sitä. Olen hävennyt omaa sairauttani. Masennus on sairaus. Tappava sellainen. Et voi luottaa itseesi, että pysyt hengissä.

Kun olin 15-vuotias, hyvä ystäväni tappoi itsensä. Hän on edelleen kaverilistallani Facebookissa, koska en ole kyennyt poistamaan häntä sieltä.

Yhtenä synkkänä hetkenä siivosin FB-kaverilistaa. Ajattelin, että minun on mukavampi lähteä, kun kaikki on tip top. Jos poliisit haluavat ottaa yhteyttä, niin vain ne tärkeimmät ovat siellä. Olin unohtanut, että kaverini on yhä siellä. Hänen nimensä tuli vastaan ja aloin ajatella, että ei hän ainakaan olisi halunnut, että kohtaloni on sama kuin hänen.

Hoito

Kahdeksannella luokalla olin viillellyt ranteisiini aika pahoja arpia. Oli tarkoitus peittää ne paremmin kuin aikaisemmat viiltelyjäljet. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, joten unohdin ne. Mutsi haki minulta kaikki pitkähihaiset vaatteet pois ja käski kulkea lyhythihaisissa, jotta kaikki varmasti näkevät, kuinka tyhmä olen.

Silloin pääsin ensimmäisen kerran hoitoon. Tuntui, että en ole tässä maailmassa. Ei tuntunut, että olisin edes ihminen. Olin jotenkin niin pohjalla ja arvoton.

Kouluaikana kävin välillä hoidoissa ja välillä lopetin ne. Sain kontaktin nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä oli hyvä sairaanhoitaja. Olin siellä neljä vuotta, mutta en loppujen lopuksi pystynyt puhumaan kunnolla siitä, mitä pääni sisällä liikkuu. Häpesin niin paljon perhetaustaani ja sairautta. Ei ollut kavereita, joilla olisi ollut samanlaista. Tuntui, että olen jotenkin tosi outo. Että minulla on vain asenneongelma ja pitäisi vain suhtautua positiivisesti.

Opiskelu

Kun täytin 19 ja jouduin pois nuorisopuolelta, ajattelin, että en halua puhua enää muille. Pärjään mieluummin yksin.

Vaikutti siltä, että asiat ovat paremmin. Olin päässyt lukiosta ja muuttanut pois kotoa. Minulla oli myös jonkinnäköinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa ikinä.

Hain opiskelemaan psykologiaa. Ajattelin, että on jokin tavoite elämässä. Ei minulla ole ikinä ollut mitään varsinaisia unelmia. 8-vuotiaasta lähtien en ole unelmoinut mistään.

En päässyt sisään. Häpesin sitäkin.

Vielä samana syksynä pääsin kuitenkin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Opinnot alkoivat, ja oli uusi luokka ja uudet ihmiset. En pystynyt sopeutumaan millään. Ei kiinnostanut tutustua kehenkään. Kiinnostus ihmisiin hävisi. Alkoi mennä kiinnostus miestäkin kohtaan, kaikkea kohtaan. Koulua oli kaksi päivää viikossa ja sekin oli liikaa, tuli poissaoloja ja kokeista hylättyjä.

Rikki

Masentuneena hoitoon pääseminen on vaikeaa. Sama kuin jos jalkasi olisi poikki, menisit lääkäriin ja ne katsoisivat, että joo, on se poikki. Sitten odottaisit kuukauden ja menisit uudelleen lääkärille, joka toteaisi, että on se tosiaan poikki, pitää operoida. Sitten jonottelisit kuukauden, että pääset hoitoon.

Tämän vuoden tammikuussa menin matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Sisään pääsee vuoronumerolla, jos ehditään ottaa. Lääkäri ei ollut vapaa. Kävin juttelemassa sairaanhoitajalle pintapuolisesti. Varasimme seuraavan ajan.  Samat asiat piti selittää uudestaan. Meni kuukausi ennen kuin tuli aika mielialapoliklinikalle sairaanhoitajalle, jolle selitin taas samat asiat. Huhtikuussa sain lääkityksen.

Vasta kesäkuussa satunnaisen sairauslomailun jälkeen uskalsin soittaa työnantajalle ja sanoa, että nyt tarvitsen vähän reilummin sairauslomaa, että nyt ei pysty. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen rehellisesti myöntänyt jollekin tuntemattomalle, että olen aivan rikki enkä jaksa enää. Onneksi he suhtautuivat hyvin.

Syksyllä on tarkoitus mennä psykoterapiaan. Nyt on ehkä ensimmäinen kerta, kun olen suostunut kohtaamaan sen, kuinka huonossa kunnossa olen. Helpottaa, että asun jonkun kanssa. Riittää, kun mies nukkuu ja kuorsaa, mutta on tässä.

Arvokas

Harrastan valokuvausta. Siitäkin alkoi jossain vaiheessa tulla paineita ja koin, että en osaa sitäkään. Hyvätkin kuvat alkoivat ärsyttää silmiä ja poistelin niitä.

Nykyään käyn kuvaamassa synkkinä hetkinä itselleni. Saatan olla katsomatta, mistä otan kuvan eikä niitä ole kahta samanlaista. Se auttaa minua. En halua julkaista niitä missään nyt, ne ovat vain minulle. Ajattelen, että kun voin rehellisesti sanoa itselleni, että olen parantunut, teen valokuvista kirjan.

Yli puolet elämästäni mielialani on ollut enemmän tai vähemmän melankolinen. En osaa kuvitella, millaista on elää muuten. Parantumisella tarkoitan sitä, että pystyisin jollain tavalla rehellisesti tuntemaan, että olen onnellinen. Pystyisin kokemaan, että olen arvokas ja haluan herätä seuraavaan päivään.

Haluan yhä opiskella ja suuntautua mielenterveyteen, lapsiin ja nuoriin, ettei kenenkään muun tarvitsisi elää samanlaisten ajatusten kanssa kuin minä.

On vaihtoehto, että ei tapa itseään eikä ketään muutakaan. Pitää tuoda esille, että se ei ole asia, johon ei voi saada apua. Ei kuitenkaan tee kenestäkään huonompaa ihmistä, vaikka olisi sellaisia ajatuksia.

Kesäkuussa 2019

Teksti: Tuomo Polo