”Kenenkään ei tarvitsisi elää samanlaisten ajatusten kanssa kuin minä.”

Kenda
Kenda

Viiltely on taas alkanut. Pakko saada tuntea jotakin.

Joskus yritän kuunnella musiikkia, joka on ennen itkettänyt, mutta nyt ei tule mitään. Aiemmin itkin kaikesta. Jos olisin puhunut tästä asiasta vuosi sitten, olisin itkenyt hervottomasti. Nyt en ole itkenyt varmaan puoleen vuoteen. Tavallaan tuntuu, kuin kertoisin, millainen koulupäiväni on.

Kyyneleet ovat loppuneet. Millään ei ole mitään väliä. Se on hirveä tunne.

Pinkki

Kun olin ihan pieni, rakastin pinkkiä. Kun menimme ostamaan vaatteita, halusin kaikkea vaaleanpunaista. Erityisesti tykkäsin sellaisista, joissa oli kukkia. Huoneessanikin kaikki oli pinkkiä.

Sitten todella nopeasti, ehkä kahdessa vuodessa kaikki vaatteeni vaihtuivat mustaan. Taisin olla yhdeksän tai kymmenen. Koko vaatekaappini oli pelkkää mustaa. Moni ihmetteli sitä. Sanoin, että tykkään mustasta. Ehkä se oli ensimmäinen tapa, kun omalla lapsen tyylilläni viestin, että minun on paha olla. Siitä lähtien kaikki vaatteeni ovat olleet mustia.

Kiusaaminen

Olen syntynyt Intiassa. Minut adoptoitiin Suomeen, kun olin puolitoistavuotias.

Ala-asteella olin ainoa ulkomaalainen. Minua haukuttiin, tavaroitani vietiin ja rikottiin. Käsityötunnilla yksi oppilas maalasi askartelupallon mustaksi ja sanoi, että tässä olet sinä.

Lapsilla oli paljon niitä juttuja, että seurusteltiin päivä. Minä olin ainoa, jolle ei sanottu, että olisi kaunis tai mitään. Joskus ne pistivät jonkun jätkän esittämään, että se olisi kiinnostunut minusta, ja sitten naurettiin päin naamaa. Sanottiin, ettei kukaan oikeasti voisi rakastaa minua.

Pitkään jatkunut kiusaaminen synnytti vihaa. Se aiheutti kostoajatuksia ja rankkaa arvottomuuden tunnetta. Olen joskus myös tuntenut, että haluan tappaa ihmisiä.

Paljon myöhemmin, kun sitten tutustuin mieheeni, ajattelin, ettei hän tule ikinä kiinnostumaan minusta, koska olen tummaihoinen. Vaikka minulla on ihmisiä, jotka sanovat välittävänsä minusta, niin en silti rehellisesti pysty sanomaan, että tietäisin, miltä se oikeasti tuntuu, kun joku välittää. Tavallaan yhä uskon, että eihän kukaan voi rakastaa minua.

Koti

Yksi varhaisimpia muistojani vanhemmistani on heidän riitelynsä. Arki oli jatkuvaa tappelua, huutamista ja tavaroiden heittelyä. En osaa edes laskea, kuinka monta esinettä on särkynyt, kun mutsi on paiskonut niitä pitkin kämppää.

En saanut öisin nukuttua, kun mutsi käski tulla kuuntelemaan, mitä isä oli tehnyt väärin. Olin kuusivuotias.

Ensimmäisen luokan joulujuhlissa mutsi suuttui minulle ensimmäisen kerran. Hän näki, että pulpettini oli sotkuinen ja alkoi huutaa, että minun pitää heti siivota pulpetti niin, että se kiiltää. Hän jätti minut yksin luokkaan siivoamaan. Muut olivat syömässä pipareita ja juomassa glögiä.

Moni kaveri lakkasi käymästä meillä sen takia, kun mutsi huusi. Jossain vaiheessa huutaminen alkoi kohdistua kehitysvammaiseen pikkuveljeeni.

Itsemurha

Kesällä ennen 5. luokan alkua päätin, että tapan itseni. Minulla oli sellainen lapsenomainen suunnitelma: lähden kotoa ja katoan jonnekin enkä tule takaisin. Päivä oli suunniteltu, ja minulla oli oikein puhelimessa muistutus, milloin minun pitää lähteä.

Kesän aikana tilanne kotona meni kuitenkin vaikeammaksi. Pikkuveli oli sotkenut jonkun julisteeni tai jotain, ja kerroin siitä mutsille. Hän meni huutamaan ja riehumaan pikkuveljelle. Jossain vaiheessa en kestänyt sitä itkua ja menin sanomaan, että lopettaisi.

Ehkä tuo aiheutti sen, että en tappanut itseäni vaan ajattelin, että en voi jättää veljeäni yksin.

Luottamus

Mutsista tehtiin jossain vaiheessa lastensuojeluilmoitus. Hän sai tietää, että olin puhunut. Ilmeisesti hänelle oli soitettu sieltä. Siitä hän vasta suuttuikin ja haukkui minut aivan pystyyn. Itsekeskeinen, tyhmä, ylpeä, nenäkäs, välitän vain itsestäni. Mikä oli ironista, koska en tosiaankaan välittänyt itsestäni. Se aiheutti minulle pahan luottamuspulan viranomaisiin.

Kun isällä viimein oli varaa muuttaa pois mutsin luota, lähdimme veljen kanssa mukaan.

Muutin vielä kerran takaisin mutsille, koska tietysti sitä haluaa ajatella omasta äidistään, että hän on muuttunut ja kaikki on nyt paremmin. Ei lopulta ollut.

Nyt en ole ehkä vuoteen nähnyt tai ollut missään tekemisissä mutsin kanssa. Aluksi se oli tosi vaikeaa. Kadehdin kaikkia, joilla oli hyvät suhteet äiteihinsä. Oli hylätty olo.

Häpeä

Olen saanut kuulla, että enhän menisi kihloihin, jos haluaisin kuolla. Olenhan aina iloinen kavereiden kanssa. Onhan minulla kämppä ja mies ja auto, että on siinäkin syyt olla masentunut.

Ei masentuminen katso sitä. Olen hävennyt omaa sairauttani. Masennus on sairaus. Tappava sellainen. Et voi luottaa itseesi, että pysyt hengissä.

Kun olin 15-vuotias, hyvä ystäväni tappoi itsensä. Hän on edelleen kaverilistallani Facebookissa, koska en ole kyennyt poistamaan häntä sieltä.

Yhtenä synkkänä hetkenä siivosin FB-kaverilistaa. Ajattelin, että minun on mukavampi lähteä, kun kaikki on tip top. Jos poliisit haluavat ottaa yhteyttä, niin vain ne tärkeimmät ovat siellä. Olin unohtanut, että kaverini on yhä siellä. Hänen nimensä tuli vastaan ja aloin ajatella, että ei hän ainakaan olisi halunnut, että kohtaloni on sama kuin hänen.

Hoito

Kahdeksannella luokalla olin viillellyt ranteisiini aika pahoja arpia. Oli tarkoitus peittää ne paremmin kuin aikaisemmat viiltelyjäljet. Ne eivät kuitenkaan tuntuneet miltään, joten unohdin ne. Mutsi haki minulta kaikki pitkähihaiset vaatteet pois ja käski kulkea lyhythihaisissa, jotta kaikki varmasti näkevät, kuinka tyhmä olen.

Silloin pääsin ensimmäisen kerran hoitoon. Tuntui, että en ole tässä maailmassa. Ei tuntunut, että olisin edes ihminen. Olin jotenkin niin pohjalla ja arvoton.

Kouluaikana kävin välillä hoidoissa ja välillä lopetin ne. Sain kontaktin nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Siellä oli hyvä sairaanhoitaja. Olin siellä neljä vuotta, mutta en loppujen lopuksi pystynyt puhumaan kunnolla siitä, mitä pääni sisällä liikkuu. Häpesin niin paljon perhetaustaani ja sairautta. Ei ollut kavereita, joilla olisi ollut samanlaista. Tuntui, että olen jotenkin tosi outo. Että minulla on vain asenneongelma ja pitäisi vain suhtautua positiivisesti.

Opiskelu

Kun täytin 19 ja jouduin pois nuorisopuolelta, ajattelin, että en halua puhua enää muille. Pärjään mieluummin yksin.

Vaikutti siltä, että asiat ovat paremmin. Olin päässyt lukiosta ja muuttanut pois kotoa. Minulla oli myös jonkinnäköinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa ikinä.

Hain opiskelemaan psykologiaa. Ajattelin, että on jokin tavoite elämässä. Ei minulla ole ikinä ollut mitään varsinaisia unelmia. 8-vuotiaasta lähtien en ole unelmoinut mistään.

En päässyt sisään. Häpesin sitäkin.

Vielä samana syksynä pääsin kuitenkin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Opinnot alkoivat, ja oli uusi luokka ja uudet ihmiset. En pystynyt sopeutumaan millään. Ei kiinnostanut tutustua kehenkään. Kiinnostus ihmisiin hävisi. Alkoi mennä kiinnostus miestäkin kohtaan, kaikkea kohtaan. Koulua oli kaksi päivää viikossa ja sekin oli liikaa, tuli poissaoloja ja kokeista hylättyjä.

Rikki

Masentuneena hoitoon pääseminen on vaikeaa. Sama kuin jos jalkasi olisi poikki, menisit lääkäriin ja ne katsoisivat, että joo, on se poikki. Sitten odottaisit kuukauden ja menisit uudelleen lääkärille, joka toteaisi, että on se tosiaan poikki, pitää operoida. Sitten jonottelisit kuukauden, että pääset hoitoon.

Tämän vuoden tammikuussa menin matalan kynnyksen mielenterveys- ja päihdepalveluihin. Sisään pääsee vuoronumerolla, jos ehditään ottaa. Lääkäri ei ollut vapaa. Kävin juttelemassa sairaanhoitajalle pintapuolisesti. Varasimme seuraavan ajan.  Samat asiat piti selittää uudestaan. Meni kuukausi ennen kuin tuli aika mielialapoliklinikalle sairaanhoitajalle, jolle selitin taas samat asiat. Huhtikuussa sain lääkityksen.

Vasta kesäkuussa satunnaisen sairauslomailun jälkeen uskalsin soittaa työnantajalle ja sanoa, että nyt tarvitsen vähän reilummin sairauslomaa, että nyt ei pysty. Se oli ensimmäinen kerta, kun olen rehellisesti myöntänyt jollekin tuntemattomalle, että olen aivan rikki enkä jaksa enää. Onneksi he suhtautuivat hyvin.

Syksyllä on tarkoitus mennä psykoterapiaan. Nyt on ehkä ensimmäinen kerta, kun olen suostunut kohtaamaan sen, kuinka huonossa kunnossa olen. Helpottaa, että asun jonkun kanssa. Riittää, kun mies nukkuu ja kuorsaa, mutta on tässä.

Arvokas

Harrastan valokuvausta. Siitäkin alkoi jossain vaiheessa tulla paineita ja koin, että en osaa sitäkään. Hyvätkin kuvat alkoivat ärsyttää silmiä ja poistelin niitä.

Nykyään käyn kuvaamassa synkkinä hetkinä itselleni. Saatan olla katsomatta, mistä otan kuvan eikä niitä ole kahta samanlaista. Se auttaa minua. En halua julkaista niitä missään nyt, ne ovat vain minulle. Ajattelen, että kun voin rehellisesti sanoa itselleni, että olen parantunut, teen valokuvista kirjan.

Yli puolet elämästäni mielialani on ollut enemmän tai vähemmän melankolinen. En osaa kuvitella, millaista on elää muuten. Parantumisella tarkoitan sitä, että pystyisin jollain tavalla rehellisesti tuntemaan, että olen onnellinen. Pystyisin kokemaan, että olen arvokas ja haluan herätä seuraavaan päivään.

Haluan yhä opiskella ja suuntautua mielenterveyteen, lapsiin ja nuoriin, ettei kenenkään muun tarvitsisi elää samanlaisten ajatusten kanssa kuin minä.

On vaihtoehto, että ei tapa itseään eikä ketään muutakaan. Pitää tuoda esille, että se ei ole asia, johon ei voi saada apua. Ei kuitenkaan tee kenestäkään huonompaa ihmistä, vaikka olisi sellaisia ajatuksia.

Kesäkuussa 2019

Teksti: Tuomo Polo