Oli tammikuinen varhaisaamu 2011. Olin lähtenyt illalla kapakkaan kavereiden kanssa ja palasin sieltä treenikämpälle, jossa asuin sillä hetkellä. Istuin siinä, join kaljaa ja päätin, että nyt lähtee jätkästä henki.
Hyppäsin autoon ja ajoin huoltoasemalle. Tankkasin tankin täyteen ja lähdin ajamaan. Eihän minulla mitään rahaa ollut. Varastin tankillisen bensaa.
Ajoin Kakkostietä pohjoiseen päin. Ajattelin, että pohjois-eteläsuunnassa baanaa riittää enemmän. Ajan niin kauan, että uskallan lopulta kääntää auton rekan alle. Niin, ironista kyllä.
Minullakin on entisiä kollegoita, joiden alle on tehty itsemurha. Olen nähnyt, mitä se tekee. Koviakin karjuja on ollut vuosia pois töistä sellaisen asian takia, jolle he eivät ole voineet mitään.
Keinot olivat kuitenkin vähissä. Järvet olivat jäässä, ja jos pelkää korkeita paikkoja, niin ei voinut mistään hypätäkään.
Olin jättänyt luonnollisesti jälkeeni kirjeen, jossa selitin, että tämä ei ole teidän vikanne, tämä on minun henkilökohtainen ratkaisuni. Se kirje oli siellä treenikämpällä. Lähetin yhdelle kaverille tekstiviestin. Luotin siihen, että hän lukee sen vasta, kun on liian myöhäistä.
Hän sattuikin olemaan hereillä ja soitti perään. Mitä sä oikein teet? Missä sä oot, se kysyi. Luuletko, että kerron.
Puhuimme siinä hetken. Toinen hyväksyi tilanteen. Ei aliarvioinut. Ei yrittänyt ylipuhua pysäyttämään. Sanoi ymmärtävänsä, että se on minun päätökseni.
Aloin lopetella puhelua. Kiitos kaikesta, eiköhän se ollut tässä. Lopuksi kaveri sanoi, että muista vielä sellainen juttu, että mihin ikinä päädyt, niin mistään ei ole liian pitkä matka hakea sinua pois.
Se oli ratkaisevaa.
Lopetimme puhelun. Ajoin vielä jonkin aikaa, kunnes soitin hätänumeroon, että nyt joku voisi tulla noukkimaan minut pois, koska kaikesta päätellen en enää tiedä, mitä olen tekemässä. Stoppasin auton Teboilille, ja poliisit tulivat hakemaan. Ensihätään mentiin putkaan ja sieltä sairaalaan.
Ja se kaveri tuli hakemaan minut sieltä. Matkalla hän kysyi, mihin menen. En tiedä. Emme olisi tässä tilanteessa, jos tietäisin, mihin olen menossa.
Päätimme, että menen vanhempieni luo. Seuraavana aamuna soitin terveyskeskukseen, jossa olin aiemmin käynyt juttelemassa psykologin kanssa. Uusintakäynnin jälkeen päädyin psykiatriseen sairaalaan siltä seisomalta. He sanoivat, että olen vaarallinen itselleni ja muille. Niin olinkin, mutta sen kuuleminen niin suoraan oli vaikeaa.
Euroopassa
Olin päätynyt tilanteeseen Euroopassa viettämieni rekkamiesvuosien jälkeen. Eurooppaan lähti armeijasta päässyt, ulospäinsuuntautunut nuori mies, joka tykkäsi puhua ihmisten kanssa ja viihdyttää heitä. Sieltä palasi sälli, joka ei sietänyt ihmisiä yhtään.
Enkä siedä oikein vieläkään. En vain halua olla tekemisisissä minkään oman elämänsä ämpärinjonottajien kanssa. Lähtöajatus on se, että jokainen on idiootti, kunnes toisin todistetaan, enkä yleensä anna mahdollisuutta todistamiselle.
Euroopassa ollessani tein hirveästi töitä. Olin kaukana kotoa, turvaverkot olivat vähissä ja yksinäisyys koko ajan läsnä. Saatoin tehdä 300 työtuntia kuukaudessa. Jos jäi alle, ajattelin sen olevan liian vähän. Hiljattain minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö: vaativa persoonallisuus. En ole kilpailuhenkinen eikä minun tarvitse näyttää muille, mutta omasta mielestäni en koskaan voi tehdä asioita riittävän hyvin. Noviisipoikana en ymmärtänyt, että kun vanhemmat kollegat retostelivat ajomäärillään, he saattoivat valehdella.
Aloin väsähtää. Saatoin nukkua kolmesta neljään tuntia yössä. Väsymys oli sillä mallilla, että yöllä en herännyt vessahätään, vaan aamulla heräsin kuset housussa. Aloin käyttää alkoholia myös unen saamiseksi. Join jo muutenkin liikaa, sillä istuin kaiken vapaa-aikani kapakassa. Se kaikki tietenkin vaikutti jaksamiseen.
Lopulta hälytyskellot alkoivat soida, irtisanouduin töistä ja muutin Suomeen. Ajattelin, että työtä vaihtamalla asiat paranevat, mutta niin ei käynyt. Lääkäri sanoi, että minulla on burn out. Olisi pitänyt tulla kaksi vuotta aiemmin. Olin 24-vuotias.
Ahdasta
Kävin juttelemassa psykologin ja mielenterveyshoitajan kanssa. Söin monenlaisia lääkkeitä, joista ei ollut mitään hyötyä. Tuli ero tyttöystävästä. Olin tullut Saksasta reppu selässä, eikä minulla ollut mitään omaa. Sain muuttaa treenikämpälle asustelemaan, kunnes pääsen taas jaloilleni. En päässyt.
Aloin eristäytyä sinne. Viikon aikana en välttämättä käynyt ulkona, jos ei ollut pakko. Hain kaupasta helvetillisen läjän pakastepitsoja. Söin pitsan päivässä, ja jos oli rahaa, ryyppäsin. Yleensä rahaa ei ollut, mutta viinaahan aina jostain löytyy.
Lopulta olin täysin varma, että teen muille ihmisille palveluksen, kun pyyhkäisen itseni pois pallolta. Tietysti olin pyöritellyt itsemurha-ajatusta taka-alalla jo pitkään.
Pahimmillaan masennus on sellainen paikka, johon ei mahdu mitään eikä mikään pääse sisään. Sellainen valtavan ahdas tila. Pään sisältö kutistuu, eikä sieltä itse näe enää ulkopuolelle.
Kuilun pohjalla ei ole värejä eikä mitään. Siellä ei ole myöskään käsitystä omasta hyvinvoinnista. On ihan sama, kampaanko naamani tai syönkö mitään. Kaikki tuntuu yhdentekevältä. Se on kaikista petollisinta. Lopulta ei ole mitään väliä, olenko enää elossa.
Nousu
Mielisairaalassa ymmärsin, että en ole sekopää. Tämä on sellainen asia, jolle voi tehdä jotain. Ja minä olen ainoa, joka voi tarttua toimeen.
Palasin kotiini treenikämpälle. Ensin vastasin tekemisistäni: bensavarkaudesta ja rattijuopumuksesta. Selvisin niistä onneksi sakoilla.
Sitten aloin miettiä, miten puran asiaa. Minulla ei ollut töitä, ei tuloja, ei kämppää, en halunnut elää. Ajattelin, että voin lähteä vain eteen- ja ylöspäin, joten tein puolivuotissuunnitelman. Puolen vuoden kuluttua tästä minulla on kämppä ja työ. Aloin komentaa itseäni: Osta huonekaluja. Osta verhot ikkunaan. Ala rakentaa oikeaa elämää.
Siitä meni neljä kuukautta, ja minulla oli kämppä. Asunnon saamisesta kuukausi, niin oli työ. Tein töitä, joita eteen sattui tulemaan. Olin huonekalumyyjänä, baarimikkona, ajoin jakeluautoa. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta tein tietoista työtä sen eteen, että asiat paranevat. Sain läheisiltäni valtavasti apua. Tällä kertaa annoin heidän auttaa, toisin kuin aiemmin.
Lopulta olin kivunnut kaverini traktorikorjaamossa apumiehestä työnjohtajaksi. Firma myytiin isommalle firmalle ja minusta tehtiin korjaamopäällikkö. Sain yli tonnin kuussa enemmän palkkaa ja työ oli helppoa. Siinä olisi ollut sellainen eläkevirka, että minun ei olisi tarvinnut tehdä kuin vähin mahdollinen.
Sitten tuli toinen erä.
Unelmaloma
Omistajanvaihdoksen jälkeen otimme kaverin kanssa menolipun Miamiin ja paluulipun Havannasta. Suunnitelmissa oli unelmaloma: Kaksi viikkoa avo-Mustangilla etelävaltioita ympäri, countrya Nashvillessa, bluesia Memphisissä. Sitten muutama päivä rennosti jollain kuubalaisella rannalla. Sellainen lapsesta asti haaveiltu road trip.
Sitten kun se oli totta, niin mikään ei tuntunutkaan miltään. Tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että onkohan kaikki nyt kunnossa, kun tästä ei pysty nauttimaan.
Tulin kotiin, eikä tuntunut yhtään levänneeltä. Palasin töihin ja tunsin, että toimintakyky vain laskee ja laskee.
Mitään en saanut aikaiseksi. Usein työpäivän jälkeen menin sänkyyn tai sohvalle, nukuin tai olin nukkumatta, mutta nousin seuraavan kerran vasta, kun piti lähteä töihin. Lopulta tilanne meni siihen, että itsensä ruokkiminen ja peseytyminenkin alkoivat olla vähän niin ja näin.
Tajusin, että tämä on taas tätä. Ei tullut arvottomuuden tai itseinhon tunteita kuten ensimmäisellä kerralla, mutta masennus näkyi siten, että mopo ei kerta kaikkiaan vedä. Jäin sairauslomalle. Jossain vaiheessa tajusin, että en kykene menemään enää takaisin töihin, joten irtisanouduin.
Minua hämmästyttää tänäkin päivänä, miksi masennuksen piti palata juuri silloin. Kaikki oli paremmin kuin koskaan siihen mennessä.
Turvaverkko
Ennen toisen erän pahinta aallonpohjaa olin tavannut nykyisen puolisoni. Hän on ollut tässä koko ajan, ja se on korvaamaton turvaverkko. Yritin erota hänestä, kun aistin, että aallonpohja on tulossa. Ajattelin, että en halua kaataa sitä taakkaa hänen niskaansa. Hän oli sitä mieltä, että ero ei käy. Hän halusi itse päättää, jaksaako hän minua vai ei. Olen hirmuisen tyytyväinen, että hän ei suostunut lähtemään.
Terapeutin etsiminen oli tuskastuttavaa. Laskin, että lähetin 150 sähköpostia ennen kuin yksi vastasi, että hänellä on aikaa. Piti olla tarkkana, ettei ota tätä terapeuttia vain sen takia, että tämä oli se, jonka sai. Minulla kävi kuitenkin tuuri, ja yhteistyömme alkoi. Vasta terapia on auttanut minua ymmärtämään masennukseni syitä ja seurauksia. Lääkkeillä voin päästä pahimman yli, mutta ne eivät auta ongelman juurisyihin.
Liekki
Jo ensimmäisen masennusjakson jälkeen tein tilin juomiseni kanssa. Otin käteeni liekkitatuoinnin. Sehän on maailman kliseisin tatska. Hankin sen, jotta kättä polttaisi aina, kun otan tuopista kiinni.
Aiemmin olin helposti viinan vietävissä. Saatoin lähteä torstaina kaverin kanssa yhdelle ja tulla kotiin vasta tiistaina. En voinut juoda yhtä ilman, että repesin ryyppäämään.
En ole absolutisti, mutta enää juominen ei lähde käsistä. Mitä pahempi olo ja synkempi mieli, sitä varmemmin olen juomatta. Ajattelen hoitavani itseäni juomattomuudella pikemminkin kuin juomisella.
Värit
Keikkojen soittamiset ovat olleet ainoita hetkiä, jolloin saan olla itseltäni rauhassa. Silloin ei pysty miettimään muuta kuin sitä, mitä tehdään juuri sillä hetkellä. Voi olla, että jälkeenpäin en muista keikasta mitään.
Keväällä ostin prätkän ja ajoin prätkäkortin. Kaksipyöräiset eivät olleet koskaan kiinnostaneet minua. Ei minulla lapsena ollut edes mopoa. Ajattelin, että kokeilen sitä, koska moottoripyöräily on sellaista, että et voi ajaessa miettiä muuta kuin ajamista itseään.
Sitten kerran seisoin moottoripyörällä liikennevaloissa. Huomasin, että olen tässä ja nyt. Istun tällä paikalla, olen tässä hetkessä ja ajassa. Tunnen auringon lämmön ja haistan asfaltin, tuulen ja pakokaasun. Näen kaiken terävämmin.
Tuli sellainen toivonpilkahdus. Tunne, että nauttii siitä, mitä on tekemässä eikä seuraa omaa elämäänsä sivusta. Sillä hetkellä tuntui, että värit tulivat takaisin.
Ajattelen, että masennus ei koskaan mene pois. Minun täytyy aina elää sen kanssa. Täytyy opetella elämään niin, että en ainakaan tahallani päästä sitä niskan päälle. Täytyy elää huolella.
Marraskuussa 2019. Teksti: Tuomo Polo