Kun sain ensimmäisen lapseni, pelkäsin valtavasti olla vauvan kanssa yksin kotona. En tiennyt, mitä teen lapsen kanssa, kun hän on hereillä.
En osannut myöskään tehdä itsekseni mitään lapsen päiväunien aikana. Kun tiesin, kuinka kauan lapsi suunnilleen nukkuu, katsoin vain kelloa ja laskin minuutteja hetkeen, jolloin hän herää.
Pelkäsin lapseni heräämistä.
Minulla todettiin synnytyksen jälkeinen masennus.
Pelkotilat liittyivät vahvasti yksin olemiseen. Kun mies oli kotona, tilanne ei ollut niin paha. Kun hän lähti töihin, tuijotin kelloa ja laskin tunteja hänen työpäivänsä päättymiseen.
Kävelyllä kävimme ainoastaan koko perheen voimin. Vauva nukkui usein hyvin, kun vaunut liikkuivat, mutta heräsi, kun vaunut pysähtyivät. Pelkäsin vauvan heräävän kesken kävelyn.
En missään vaiheessa halunnut satuttaa lasta, vaan masennus oli pelkoa ja siihen liittyvää pahaa oloa. Koin olevani ainoa äiti, joka käy tällaista läpi.
Tunsin myös syyllisyyttä omista tunteistani. Äitiydenhän pitäisi olla onnellista aikaa.
Imettäminen
Minulla on nyt kolme lasta. Kahta ensimmäistä lastani imetin. Imettäminen oli todella ikävä kokemus, koska se ei oikein onnistunut. Sekin aiheutti huonommuuden tunnetta. Edelleen tunteet tulevat pintaan, kun ajattelen sitä.
Maitoa ei tullut riittävästi, ja koin epävarmuutta siitä, onko lapsi oikeassa asennossa. Sitten, jos annoin äidinmaidonkorviketta tuttipullosta, minua syyllistettiin, että vauvaa pitäisi imettää. Ainakin siihen aikaan asuinpaikkakunnallamme imetykseen sai todella vähän tukea.
Kolmannen lapsen kohdalla kieltäydyin painokkaasti imettämisestä, vaikka tuntui, että minua yhä painostettiin. Se oli minulle hyvä päätös.
Opiskeluaika
Olen lähtöisin tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä ja kolmesta tytöstä nuorimmainen. Kesät olimme mökillä, talvet kotona ja koulussa. Jo lapsena olin hyvin ujo ja jollain tavalla arka.
Olen opiskellut käsityötiedettä pääaineenani eli olen tekstiilityönopettaja, sitten luokanopettaja ja myöhemmin vielä erityisopettaja. Opiskeluaikana minulle tuli ensimmäisen kerran ongelmia mielen kanssa. Ennen valmistumistani olin ihan varma, että minusta ei ikinä tule opettajaa. Koin opiskelleeni turhaan. Mielessäni oli todella vahvana ajatus, että en pärjää, en ole hyvä enkä uskalla. Ehkä siinä oli jo silloin vähän masennusta.
Kävin ryhmäterapiassa YTHS:n kautta, mutta ryhmäterapia ei ollut minun juttuni. Muistan miettineeni, että kaikilla muilla on niin paljon isompia juttuja, että eiväthän nämä minun asiani ole mitään.
Lääkitys
Aloitin lääkityksen masennukseen samana vuonna kuin esikoiseni syntyi ja valmistuin. Kolme vuotta myöhemmin muutimme toiselle paikkakunnalle ja otin yhteyttä psykiatrian poliklinikalle. Minun piti itse etsiä terapeutti. Löysinkin sellaisen ja kävin vastaanotolla pari vuotta. Kaikki oli ihan hyvin.
Syksyllä 2012 iski työuupumus ja olin pari kolme kuukautta sairauslomalla. Kävin tehostetun avohoidon yksikössä muutamana päivänä viikossa.
Seuraavan vuoden alusta menin takaisin töihin ja aloin käydä psykologin luona. Kävi onni, koska tapasin psykologin, joka alkoi opiskella psykoanalyyttista psykoterapiaa. Pääsin harjoitusasiakkaaksi ja kävin terapiassa kaksi kertaa viikossa kahden vuoden ajan. Siitä oli valtavasti apua.
Sen jälkeen todettiin, että olen niin sanotusti terve. Kuvittelin, että masennus ei enää ikinä tule uudestaan tai ainakin huomaan merkit, jos olen sairastumassa.
Sähköiskuja
Viime syksynä tuli romahdus. Lukuvuoden alku oli todella raskas. Heräilin aamuyöllä, ja aamulla ensimmäinen ajatus oli, että voi ei, minun pitää mennä töihin. En halua.
Jälkeenpäin huomaan, että en ole pariin vuoteen ollut iloisin mielin töissä tai tykännyt mennä sinne. Koen, että huono olotilani liittyy vahvasti nykyiseen työpaikkaani.
Pari viikkoa olin sairauslomalla. Työterveyslääkäri sanoi, että pitäisi mennä psykiatrille. Hän antoi ymmärtää, että masennuslääkitys pitäisi aloittaa uudestaan.
Lääkityksen lopettaminen 2015 oli hyvin epämiellyttävää. Tuntui, että maailma keikkui ja tuli sähköiskun tuntemuksia.
Lääkityksen aikana ihmettelin, miten joku voi alkaa itkeä jonkin elokuvan aikana. Ei minulla vain mikään tuntunut missään. Lääkityksen lopettamisen jälkeen katsoin PS. I love you -hömppäelokuvaa ja vollotin. Se oli hämmentävää.
Jos lääkitys poistaakin pahan olon, niin ainakin minulta se otti myös hyvän olon tunteet. Se litisti tunneskaalaa molemmista päistä.
Vaikka lääkityksestä oli hyötyä, en halua aloittaa lääkitystä uudestaan. Haluan uskoa, että pystyn yhä tuntemaan iloa.
Asetettu hymy
Pahimmillaan masennus tuntuu valtavana painona harteilla. Se on jokin, joka vetää maan alle ja sanoo, että sinä et ole mitään. En enää ikinä halua siihen tilanteeseen.
En ole koskaan suunnitellut itsemurhaa, mutta synkimmilläni olen kokenut, että minun olisi parempi olla kuollut.
Viime aikoina on ollut äärettömän raskasta mennä töihin ja pyörittää arkea. Elämisen sijaan elämän suorittaminen kuvaa oloani hyvin. En muista, milloin olen kokenut olevani onnellinen.
Työpaikalla saatan pidätellä itkua, että en jaksa, tämä on ihan kauheaa. Asetan hymyn ja yritän käyttäytyä normaalisti. Minusta ei välttämättä uskoisi ollenkaan, että oikeasti pään sisällä on aika synkkää.
Haluan uskoa, että ei tämä tästä pahemmaksi mene, mutta en tiedä. Tunne vaihtelee päivästä toiseen. Välillä minussa on taistelija, joka sanoo, että kyllä tästä selvitään. Sitten on päiviä, jolloin olen aivan mustassa maailmassa.
Halauksia
Aseet, joilla käyn masennusta vastaan, ovat myötätunto ja armollisuus. Rajoitan tietoisesti esimerkiksi somen käyttöä, koska some aiheuttaa helposti pahaa oloa.
Kun tulee oikein synkkä hetki, kuvittelen itseni halaamassa itseäni. Minä, joka hyppää viereeni halaamaan, sanoo, että ei mitään hätää, kyllä me päästään tästä. Tiedän, miltä sinusta tuntuu.
Myös käsitöiden tekeminen auttaa. Olen aina tykännyt käsitöistä, eikä ilo onneksi koskaan ole kokonaan kadonnut. Lisäksi liikunta on hyvää terapiaa.
Ajattelen myös, että vaikka olen käynyt pahoja asioita läpi, minä en olisi minä, jos en olisi kokenut kaikkea sitä. Pohkeessani on ruusutatuointi, joka hiukan kliseisestikin kuvastaa, että ei olisi sitä kaunista kukkaa, jos ei olisi niitä satuttavia piikkejä.
Helmikuussa 2020. Teksti: Tuomo Polo