Lapsena ajattelin, että olen virhe. Iltaisin rukoilin jumalaa, että voisitko korjata tämän virheesi. Minulla oli kaksi toivetta. Toinen oli se, että kun aamulla herään, niin olenkin poika, ja toinen oli se, että en herää ollenkaan.
Joskus isä katsoi minua mietteliäänä ja sanoi, että sinun olisi pitänyt syntyä pojaksi. Vuosikymmenet tulkitsin sen niin, että hän oli pettynyt. Esikoinen olikin tyttö eikä poika. Vasta viime vuosina olen ymmärtänyt, että hän näki. Hän näki ristiriidan, että persoona on poika, mutta ulkokuori on tyttö. Hänen katseensa oli hyvin mietteliäs, ja hän oli hyvin viisas varsinkin ihmisten kanssa.
Ennen murrosikää minua usein luultiinkin pojaksi. Se tuntui aina hyvältä, mutta samalla tuli ahdistus siitä, että noin tämän pitäisi olla, mutta ei ole. Omassa kehossa oleminen oli inhottavaa. Joskus nuorena kuulin sanonnan, että keho on lahja. Ajattelin, että tämä on kyllä rangaistus eikä lahja.
Ei siihen aikaan transsukupuolisuudesta puhuttu tai tiedetty mitään. Enkä itsekään tiennyt, mistä on kysymys. Tajusin, että jotain on vialla, koska olen ahdistunut ja on vaikea olla. Tietysti piti keksiä selitys pahalle ololle. Päättelin, että olen vain niin huono, etten osaa olla ihminen. Sillä tarinalla menin 50 vuotta.
Koulussa on yksinäistä
Synnyin viisilapsisen perheen esikoisena. Äitini oli lääkäri ja isäni oli pappi. Meillä oli kodinhoitaja, ja lisäksi minä hoidin nuorempia sisaruksiani. Pienenä olin syntymäonnellinen. Valokuvissa silmät loistavat. Olen täynnä iloa ja energiaa.
Koulussa törmäsin siihen, että olen vääränlainen. Toiminta koulussa 1970-luvulla oli hyvin binääristä. Tytöt ja pojat oli jaettu erikseen ja toimintaa tehtiin sen mukaan.
En muista, että minua olisi kiusattu. Meillä oli musiikkiluokka ja oikein hyvä yhteishenki. En vain löytänyt paikkaani porukassa. Olisin halunnut mennä mukaan, kun näin, että muilla oli kivaa, mutta en osannut enkä uskaltanut. Minulla oli tapana mennä piiloon vessaan tai verhon tai pianon taakse.
Muistan koulusta ahdistuksen ja valtavan yksinäisyyden tunteen. Opettaja näki sen ja kävi kotonakin juttelemassa, mutta ei kukaan osannut sanoa, miksi oireilen. Kouluaikaisista valokuvista huomaa, miten katse on muuttunut ahdistuneeksi ja valo sammunut.
Ihan pienestä asti minulla oli vieras olo omassa vartalossani. Keksin lääkkeeksi urheilun. Auttoi, kun uuvutti itsensä. Pelasin jalkapalloa ja liikuin paljon omatoimisesti; pyöräilin, hiihdin, uin ja lenkkeilin. Pakenin pahaa oloa kaikenlaiseen tekemiseen ja harrastamiseen.
Koulussa minulla ei ollut kavereita, mutta naapurustossa oli. Yhden tytön kanssa leikittiin Enid Blytonin Viisikkoa. Molemmat halusivat olla kirjan hahmoista Paula, joka halusi olla Pauli.
Päihteet pelastavat Jeesukselta
Lapsena oli mukava olla herätysliikkeen tapahtumissa, kun oli kavereita ja mukavaa tekemistä enkä vielä ymmärtänyt opetusta. Kun aloin vähitellen ymmärtää sitä paremmin, se tuntui vieraalta ja kaksinaamaiselta. Koin herätysliikkeen opetuksen vihamielisenä ja tuomitsevana.
Rippikouluiässä minulle tuli lyhyt hengellinen herätys. Ajattelin, että olen kunnon tyttö ja kunnon uskovainen. Herätysliikkeessä oli hyvä porukka ja mukavia nuoria. Joidenkin kanssa viestitellään edelleen. Kävin nuorten illoissa ja leireillä. Tykkäsin, kun pääsin kotoa pois. Siellä en ollut yksinäisen lapsen roolin vanki kuten koulussa. Lopulta ajatusmaailma oli kuitenkin minulle niin vieras, etten mahtunut siihenkään muottiin.
Lukion jälkeen näin kristillisen kansanopiston mainoksen radiotyölinjasta. Päätin hakea. Siellä elämä alkoi puhtaalta pöydältä. Yhtäkkiä huomasin, että minulla onkin kavereita ja olen rohkea ja on mukava olla ihmisten kanssa. Poikaystäväkin tarttui sieltä mukaan, ja yhdessä olemme edelleen.
Se oli aika villi vuosi. Jotkut ovat sanoneet, että Jeesus pelasti päihteiltä, mutta minulla kävi toisin päin. Päihteet pelastivat minut Jeesukselta.
Varjojen maahan
Opiskelin ammatin, menin töihin, tuli kolme lasta, lähdin jatko-opiskelemaan. Alkoi olla vähän liikaa kaikenlaista. Koitti päivä, jolloin en kyennyt enää menemään töihin. Olin menossa metrolla työpaikalle, mutta jäinkin edellisellä pysäkillä pois. Istuin penkille ja totesin, että en pysty menemään. Ilmoitin töihin ja soitin työterveyteen. Pääsin vastaanotolle heti ja sain testistä vakavan masennuksen pisteet. Siitä jatkoin suoraan työterveyspsykologille ja sieltä suoraan päivystykseen. Sinä päivänä syksyllä 2006 ajattelin, että astuin varjojen maahan.
Alkoi vuoristorata. Olin osastolla jonkin aikaa, lyhyt sairausloma, takaisin töihin, romahdus, töihin, taas romahdus. Viisi vuotta kuljin sitä vuoristorataa, kunnes lääkäri kehotti jäämään kokonaan pois työelämästä. Sanoin hänelle kiitos.
Lumienkelin sylissä
Lapsena minulla oli fantasia, että menen talvella metsään, teen maahan lumienkelin, käperryn enkelin syliin ja kuolen siihen. Se oli sellainen pakoajatus, että kun tämä tapahtuu, kaikki on hyvin.
Masennuksen syövereissä kuolema oli edelleen pakoajatuksena. Oli erilaisia itsetuhoisia ajatuksia ja tekojakin. Uskoin vilpittömästi, että kaikille on parempi, kun kuolen. Olen vain taakka. Puoliso löytää paremman vaimon ja lapset saavat siitä paremman äidin. On käsittämätöntä jälkikäteen ajateltuna, miten voimakkaasti masennus vääristää ajattelua.
Lopulta vuonna 2011 päätin, että nyt loppuu tämä jatkuva itsetuhoisuus. Nyt on yritetty tarpeeksi, eikä tästä näköjään ole hyötyä. Sen jälkeen en ole tehnyt mitään itsetuhoista.
Masennus tuntuu siltä, että olen kuvun sisällä. Näen mitä ulkopuolella tapahtuu, mutta kukaan ei näe eikä kuule minua. Ahdistus on ainoa merkki elämästä.
Ahdistus voi muuttua lamaannukseksi. Pari kertaa minuun on iskenyt voimakas lamaannus. Kerran sairaalassa olin menossa kahviosta osastolle, kun jalat vain lakkasivat kantamasta. Istahdin portaille enkä voinut nousta ylös. Tajusin, että tulee kylmä ja vessahätä. Kuulin, kuinka hoitajat yläkerrassa pohtivat poissaoloni kestoa, mutta en vain pystynyt reagoimaan.
Voin tehdä muut iloisiksi
Ennen terapiaan pääsemistä menin vertaistukiryhmään. Huomasin, että en olekaan yksin näiden asioiden kanssa. Tulin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Oli turvallista pohtia omia asioita ja hyvä kuulla toisten kokemuksia. Tämä oli ensimmäinen iso askel kohti toipumista.
Lähdin myös vapaaehtoiseksi kyläkahvilaan. Muistan, että minulla ei ollut muita tunteita kuin ahdistus. Oli vain pimeää ja synkkää. Paistoin pakastepullia ja keitin kahvia. Katsoin ihmisiä ja huomasin, että ne ovat iloisia ja niille tulee hyvä mieli siitä, kun paistan niille pullaa. Ajattelin, että sehän on oikeastaan ihan hyvä juttu.
Vaikka itse en kyennyt kokemaan iloa enkä pystynyt itseäni auttamaan, niin saatoin auttaa muita ja tuottaa hyvää mieltä. Oli merkittävää ymmärtää, että voin masennuksesta huolimatta tehdä hyviä asioita.
Kirjoittaminen auttaa
Masennuslääkkeitä söin yhdeksän vuotta. Ensimmäisinä vuosina annokset olivat isoja. Lääkkeistä ei kuitenkaan ollut apua vaan tuntui, että niistä tuli enemmän tuhoa kuin hyötyä. Ne sekoittivat päätä ja aiheuttivat ahdistusta. Painokin nousi. Lääkkeiden vähentäminen oli yksi askel kohti toipumista.
2016 tapahtui jonkinlainen irti päästäminen. Muutaman viikon olin istunut mökillä rantakivellä ja tuijottanut järvelle. Sisäistin, että menneen elämän ei tarvitse määrittää sitä, mitä nyt tai tulevaisuudessa on.
Masennus pesiytyi minuun jo alakouluiässä. En pääse siitä koskaan eroon. Se on varjo takanani, joka välillä kurkkii ja tekee itseään tiettäväksi. Se on merkki siitä, että täytyy pitää itsestä parempaa huolta, panostaa lepäämiseen ja monipuoliseen syömiseen.
Masennuksen aikana kirjoitin paljon, mikä on auttanut minua toipumisessa. Erilaisista runoista ja teksteistä on nähtävissä masennukseni koko kaari.
Rouva? Minäkö?
Olin onnistunut elämään sellaisissa yhteisöissä, joissa sukupuolella ei ollut väliä. Iän myötä tulivat oletukset. Keski-ikäistyvän naisen mallissa en kokenut mitään omaa. Rouva sitä ja leidi tätä. Joka paikasta alkoi tulla yhä voimakkaammin jakoa, miten minut nähdään ja miten minua puhutellaan. Alkoi ahdistaa enemmän ja enemmän.
Kun ei ollut töitä ja lapset olivat jo kasvaneet, oli aikaa kohdata itsensä. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Muistin, miltä minusta oli lapsena tuntunut. Olin mennyt nuorena niin syvälle kaappiin, että olin hukannut itseni sinne jopa itseltäni. Myös asian ponteva kieltäminen eli vahvana vuosikymmenien ajan.
Otin yhteyttä Sinuiksi-palveluun ja Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskukseen ja hiljalleen pääsin aloittamaan transition [siirtymä syntymässä määritellystä sukupuolesta omaan sukupuoleen]. Se oli pitkä ja vaikea prosessi. Etenkin tutkimusjakso ja hoitojen saaminen olivat vaikeita.
Transitio itsessään ja hoidot ovat hyvä asia, koska niillä korjataan ristiriitaa ja niiden myötä tulee rauhaa ja tasapainoa omassa kehossa olemiseen.
Isä olisi ymmärtänyt
Aluksi yritin, että en minä halua tällaista [transitiota]. Tällähän minä pilaan toisten elämän. Perhe hajoaa ja läheisten elämä särkyy. Ei minulla ole oikeutta tuhota toisten elämää.
Hiljalleen se ajatus hälveni. Yksitellen kerroin lapsilleni. Kaksi heistä totesi, että ei tuo oikeastaan yllätä ja kolmaskin hyväksyi. Puolisolleni asia oli ensin shokki. Hän kysyi, olinko huijannut häntä 30 vuotta. Sitten hän kuitenkin näki, etten ihmisenä muutu miksikään. Olen vain tasapainoisempi ja onnellisempi.
Äiti pelkäsi, että tuhoan elämäni. Ajan myötä hänkin on huomannut, että transitio on tuonut minulle tasapainoa ja voin paremmin kuin nuorempana.
Isäni on jo kuollut, mutta välillä mietin, mitä hän olisi mahtanut ajatella transitiostani. Luulen, että hän olisi ymmärtänyt.
Toisen elämän aika
Jos olisin jo aikaisemmin tehnyt transition, ehkä olisin säästynyt elämässä monelta. Mutta nyt minulla on perhe ja lapset. Transihmisen perheellistyminen on vaikeampaa. Olen tavallaan ehtinyt jo elää yhden elämän ja nyt on toisen elämän aika.
Kehoon liittyvä epämukavuus on helpottanut valtavan paljon. Sosiaaliset tilanteet aiheuttavat vielä ongelmia. Miten tulen nähdyksi? Miten puhun menneistä asioista uudelle ihmiselle?
Minulla ei tavallaan ole sukupuolta. On vain minä. Mies on kuitenkin paljon lähempänä sitä, miten haluan tulla nähdyksi, ja siksi tämä tie tuntuu oikealta minulle.
Pahalle ololle on löytynyt selitys. Virheellinen en ollutkaan minä, vaan väärä oli se muotti, johon yritin itseäni tunkea.
Elämä virtaa
tahdoin tai en
minuun, minussa, minusta
lakkaamatta
tahdoin tai en
Syyskuussa 2023. Teksti: Tuomo Polo
