Silloin päätin, että jos elämäni ei seuraavan vuoden aikana ala maistua siltä, miltä elämän kuuluu, pidän 35-vuotissyntymäpäivänäni juhlat, jotka päättävät kaikki juhlat. Olin erittäin masentunut ja suunnittelin tappavani itseni syntymäpäivänäni.
Olen hyvin luova ihminen ja aina saanut voimaa muun muassa bändeissä soittamisesta ja työstäni valokuvaajana ja graafisena suunnittelijana. Pahimmillaan kaikesta siitä lähti ilo. Olin onnistunut vakuuttamaan itselleni, että olen täysin epäonnistunut muusikko, parhaimmillani välttävä graafikko ja kun katsoin masentunutta itseäni peilistä, ihan helvetin ruma. Masennus vei kaiken tärkeän pois ja murskasi itsetunnon.
Masennus saa minut tuntemaan oloni nollaksi, huonommaksi kuin kaikki muut. Se huutaa, että ei kannata yrittää, koska ei kuitenkaan onnistu. Se esiintyy myös fyysisenä paineena rinnan päällä. Hengittäminen on vaikeaa. Tuntuu kuin joku istuisi päällä. Tulee olo, että olisin mieluummin kuollut.
Fyysiset kivut
Ajattelen, että masennuin alun alkaen fyysisten kipujen johdosta. Tietysti oli muutakin, mutta ne olivat yksi iso tekijä. Kesällä 2013 aloin tuntea outoa kipua nivustaipeissa. Kipua oli vaikea paikallistaa ja kuvailla, mutta se paheni koko ajan.
Menin lääkäriin, ja minulla todettiin krooninen eturauhastulehdus. Se on sairaus, jonka syistä kukaan ei tunnu tietävän mitään. Yleensä se menee ohi muutamassa viikossa, mutta minulla kipu ei loppunut – ikinä. Ramppasin eri lääkäreillä. Kaikki sanoivat vuoron perään, ettei ole mitään lääkettä ja että kyllä se katoaa. Ei kadonnut.
En pystynyt istumaan töissä enkä rumpujen takana. Kipu vei kaiken huomion. Olin ärtyisä. Kokeilin kaikkia hoitokeinoja luontaistuotteista lähtien. Petyin kerta toisensa jälkeen. Myöhemmin pääsin fysioterapeutille, joka oli ensimmäinen ihminen, joka antoi toivoa kipujen kanssa selviämiseen ja selitti, mistä ne johtuivat. Fyysinen kuntoutus alkoi tuottaa tulosta keholle, mutta mieli ei palautunut entiselleen.
Äiti
2014 äitini sai pahan aivoinfarktin ja joutui sairaalaan. Hän oli maannut kotonaan useamman päivän pystymättä liikkumaan. Äiti oli ollut lannistunut jo pitkään useista sairauksista. Hän toipui, mutta hänen varpaansa ja sormenpäänsä amputoitiin. Hän soitteli minulle itkunsekaisia puheluita ja hoki, ettei jaksa enää, vaan haluaa kuolla. Se tuntui raskaalta.
Työ
Vuosityöaikani takia saatoin itse määritellä, mihin aikaan menin töihin. Menin työpaikalle myöhemmin ja myöhemmin – kunnes en enää mennyt. Nukuin päivät läpi. Onneksi töissä on hyviä ihmisiä. Menin kertomaan esimiehelleni, että en saa itseäni enää sängystä ylös. En tullut eilen töihin, vaikka minun piti. Hän passitti heti työterveyteen. Sain burn out- ja masennusdiagnoosin ja kahdenlaisia lääkkeitä. Toinen käynnistää koneen aamuisin ja toinen sammuttaa sen iltaisin. Siitä asti olen syönyt sitä käynnistävää lääkettä.
Oli kulunut noin vuosi fyysisten kipujen ilmestymisestä. Jälkeen päin on helppo sanoa, että olin ollut jo pitkään masentunut. En itse huomannut sitä. Silloinen naisystäväni mainitsi kyllä asiasta, mutta minä kohautin harteitani. En aiemmin ollut taipuvainen masennukseen. En edes ymmärtänyt, mitä masennus tarkoittaa.
Musiikki
Soittaminen on minulle erittäin tärkeää. Koko aikuisikäni olen tehnyt kaikki ratkaisuni niin, että voin koska tahansa mennä soittamaan heviä. Kun soitan ystävien kanssa, minulla on hyvä olla. Unohdan pahan olon hetkeksi. Siinä hetkessä kaikki on hyvin eikä halua puhua paskoista fiiliksistä. Siksi ympärillä olevat ihmiset eivät huomaa mitään.
Bändimme Curimuksen
toinen levy julkaistiin samaan aikaan, kun olin pahasti masentunut. Kiertue ja
kymmenkunta keikkaa oli sovittuna. En käynyt töissä, mutta halusin soittaa. Se
oli ainoa asia, mikä toi iloa – kunnes sekin loppui. Kaikki alkoi olla tasaista
viivaa, merkityksetöntä ja tyhjää. Intohimo katosi. Aloin soimata itseäni
siitä, että olen tuhlannut elämääni tällaiseen, mihin minulla ei ole kykyjä.
Masennuksen aiheuttama kokonaisvaltainen epäonnistumisen tunne konkretisoitui
vahvasti musiikkiin. Päätin, lopettaa soittamisen.
Syvä sukellus
Sitten tapahtui jotain outoa. En osaa sanoa, mitä se oli. Kesällä 2016 olimme naisystäväni kanssa road tripillä Pohjois-Pohjanmaalla. Meillä oli hauska kesälomareissu, ja minulla oli mukavaa. Kotiinlähtöä edeltävänä päivänä alkoi tulla vähän outo olo. Vuorokausi myöhemmin sukelsin niin mustaan paikkaan, että en päässyt sieltä pois. Tuntui, että masennus otti kauluksesta kiinni ja repäisi. Lamaannuin täysin. Oli niin paha olla.
Aloin miettiä, miten tappaisin itseni niin, että minusta olisi mahdollisimman vähän vaivaa muille. Selasin internetistä tarinoita epäonnistuneista itsemurhayrityksistä. Siinä meni koko kesäloma. Väkevät masennushetket taittuivat välillä suvantovaiheiksi, joiden aikana vähättelin ne syvimmät pahanolontunteet itselleni.
Itsemurha-ajatus
Kesän jälkeen palasin töihin. Työkaverit kysyivät iloisina, miten loma meni. Vastasin, että päin helvettiä. Olen kuukauden miettinyt, miten tappaisin itseni. On pelottavaa huomata, miten lohduttava on ajatus vapaudesta lopettaa kaikki. Ymmärsin, että en selviä ja kaikki loppuu, jos en hae uudelleen apua. Päätin yrittää ihan tosissani saada elämäni kuntoon. Asetin takarajan kurjuudelleni: 35-vuotissyntymäpäivä. Minulla olisi reilu vuosi aikaa. Jos siihen mennessä elämä ei tunnu siltä kuin kuuluisi, niin se on sitten siinä.
Lapset
Teinkin sitten vaikka mitä. Kävin psykiatrilla ja sain lääkkeitä, jotka leikkaisivat synkintä kohtaa. Sivuvaikutusten takia en voinut käyttää niitä. Oli silti merkittävää tietää, että pahaa oloa pystyisi tarvittaessa katkaisemaan kemiallisesti.
Menin kaupungin vertaistoimintaryhmään muutamaksi viikoksi. Siellä oivalsin enemmän tilanteestani ja aloin ensimmäisen kerran puhua masennuksesta sairautena. Se oli iso juttu. Aloin paremmin tunnistaa masennustani ja huomata, milloin se on päällä.
Erikoista oli, että lapseni väittivät, etteivät olleet huomanneet mitään minussa. Minulle ei käynyt niin, että en pitäisi hygieniastani huolta tai hoitaisi lapsille ruokaa pöytään, vaikka saatoin yöt maata keittiön lattialla ja itkeä, kun on niin huono olo.
Kaunis ruumis
Aloin käydä kuntosalilla tavoitteellisemmin. Mietin, että kehonmuokkauksesta löytäisin onnistumisen tunteita, kun ei niitä muualta löytynyt. Ajattelin, että painojen nostelu ei vaadi lahjakkuutta, vaan ainoastaan itsekuria ja matematiikkaa.
Toteutin tatuointihaaveni. Niitä tehtiin tiheällä aikataululla. Ajattelin, että jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.
Soittamisen uusi alku
Olin lopettanut soittamisen. Olin lopettanut jopa musiikin kuuntelemisen enkä käynyt lempiartistieni keikoilla. Olin lukenut, että masennuksessa elämän ala alkaa kaventua, ihminen sulkee asioita pois ja elää vastoin arvojaan. Tunnistin itseni. Olin sulkemassa heviä pois. Olin irrottamassa siitä, mikä oli ollut vahva osa minua. Ajattelin, että mieluummin kaadun saappaat jalassa kuin haihdun pois.
Perustimme bändikaverin kanssa Manowar-coverbändin, kun Curimuksessa oli hiljaista. Palasin soittamaan ajatellen, että keskitytään perusasioihin, pidetään hauskaa ja nautitaan soittamisesta ilman taiteellista kunnianhimoa. Se osoittautui hyväksi liikkeeksi. Puolisoni sanoi, että ei ollut nähnyt pitkään aikaan silmieni loistavan samalla tavalla kuin silloin.
Kun menimme ensimmäiselle keikalle, olin tosi hermostunut. Se oli yksityiskeikka salakapakassa – ja ihan kiva. Ensimmäinen julkinenkin keikka oli ihan kiva. Tuntui hyvältä. Kolmas oli Karjaan juna-asemalla. Siinä ei ollut varsinaisesti mitään erityistä, kunnes yhtäkkiä kesken keikkaa minut valtasi soittamisen ilo, sellainen fiilis, minkä takia olen joskus alkanut soittaa. Kyynel alkoi nousta silmiin niin voimakkaasta tunteesta. Se oli sellainen perustavanlaatuinen minua ajava voima, jonka luulin hukanneeni ikuisiksi ajoiksi ja sitten se yhtäkkiä olikin siinä. Olin haaveillut, että pääsisin joskus isolle festivaalille soittamaan ja sinä kesänä olin yllättäen Nummirockissa soittamassa Manowaria. Usko palautui hiljalleen.
35-vuotispäivä
Kun 35-vuotispäiväni läheni syksyllä 2017, jossain kohtaa tiesin, että en aikonut tappaa itseäni. En tiedä, mikä sai muuttamaan mieleni. Jotenkin ajatus hiipui. Kerroin ystävilleni juhlissa, että tämän piti olla viimeinen päiväni. Sitten juhlittiin sitä, että selvisin. Seuraavana päivänä, ensimmäisenä bonuspäivänäni, kirjoitin asiasta päivityksen someen. Tuntui oudolta olla kirjoittamassa sitä.
Nyt
Käyn terapiassa. Masentuneiden ihmisten pitää itse etsiä terapeuttinsa, mikä on aivan älytöntä. Taloudellisestikin se on haastavaa. On vaikea sanoa, mitä terapiassa käyminen tekee minulle. Se ei ole mitään konkreettista, mutta ainakin voin paljon paremmin. Olen oppinut paljon itsestäni ja ajatuksistani. Vähemmän yllättäen tämä kaikki ajoi parisuhteeni lopulta karille. Masennus on läheisille rankkaa. Emme pystyneet enää olemaan toistemme kanssa rennosti. Musiikkiin olen yrittänyt suhtautua rennommin ja ottaa askeleen kerrallaan.
Nyt edessäni on tyhjä paperi, johon voin piirtää. Osaan tunnistaa oireeni paremmin, mutta minun pitää muistaa, ettei tämä ole ohi. Saatan milloin tahansa sukeltaa taas. Sairautta ei voi sanoa voitetuksi.
Lokakuussa 2018
Teksti: Tuomo Polo