Olin alle kouluikäinen ja minulla oli kioskilta ostettu karkkipussi, josta söin viimeisen karkin. Siitä seurasi valtava itseinhon tunne. Söin viimeisen – olen ahne ja inhottava ihminen. Sen jälkeen itseinho on seurannut minua koko ajan.
Aina vieraiden ihmisten kanssa huomaan tuntevani itseni kuvottavaksi, myös silloin, vaikka oma perhe olisi läsnä. Ajattelen, että nuo muut varmasti inhoavat minua. Elämä on täynnä pieniä tilanteita, joista mikä tahansa voi laukaista häpeän tunteen.
Kerran olin syömässä, kun yksi siskoistani sanoi minulle, että näytän syödessäni ihan hamsterilta. Sen jälkeen olen vältellyt syömästä ihmisten nähden. Ravintolassa menen selkä saliin päin, ettei kukaan näe. Häpeä on vahva ja vallitseva tunne. Kaikki tilanteet, jotka aiheuttavat häpeää, ovat raskaita päästä yli.
Toivo ihmissuhteista
Nyt on tämä ylipaino. Kolmekymmentä kiloa liikaa. Saatan kesken koiralenkin kysyä puolisoltani, että näytänkö hirveältä. Ajattelen, että kaikki katsovat minua ja miettivät: hyi, valas. Sellainen olo minulla on jatkuvasti. Viimeiseen kymmeneen vuoteen minusta ei ole otettu juurikaan kuvia.
Itseinhon takia minulla ei ole hirveästi ystäviä enkä välitä ihmissuhteista. Pärjään sosiaalisissa tilanteissa, mutta pelkään itseinhon tunnetta. Sama tilanne on ollut töissä. Ajattelen, että olen laiska, enkä saa tehtyä tarpeeksi. Kerran minua hoitanut psykiatri kysyi, millainen on työpaikan ilmapiiri. Sanoin, että ilmapiiri on hyvä, mutta minusta tuntuu, että kaikki inhoavat minua.
Kun kaverisuhteet aikoinaan jäivät, olin ikään kuin huojentunut. Nykyään toivon, että tämän vielä pystyisi muuttamaan. Ettei aina ihmisten seurassa tuntuisi teennäiseltä ja kuvottavalta. Toivon, että minulla voisi vielä olla ihmissuhteita.
Pakkomielteet
Tähän kaikkeen liittyvät myös pakkomielteet. On ollut päivittäisiä pitkiä ja kuumia suihkuja, joissa on ollut pakko hinkata itsestään likainen tunne pois. Peitto pitää olla aina samoin päin, ettei likainen puoli ole alaspäin.
Myös numeroihin liittyy pakkomielteitä. En mielelläni mene istumapaikalle, jossa on ”huono numero” tai käännä musiikin volyymiä ”huonoon numeroon”. Kotona laitan aina verhot kiinni, ettei kukaan näe sisälle, koska minulla on usein epämukava tunne, että joku katselee minua. Aina on joku pakkomielle päällä.
Eläkettä odottava lapsi
Lapsena ajateltiin, että olen erityisherkkä, stressaan helposti ja olen perfektionisti. En kuitenkaan tiedä, mistä tämä kaikki on lähtöisin. Kukaan ei ole vaatinut, että pitäisi olla erityisen hyvä. Aloin jo lapsena odottaa eläkeikää, että pääsisin pois ahdistavasta työ- ja koulumaailmasta.
Jossain vaiheessa aloin odottaa kuolemaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut usein. Lääkekaappi on ollut täynnä vanhentuneita lääkkeitä, että voin ottaa hengen itseltäni, sitten kun haluan.
18-vuotiaana tapasin Larin. Ensitapaaminen oli baarissa. Siihen aikaan join ahdistukseen viikonloppuisin. Lari pyysi tanssimaan. Ilmeeni oli kuulemma tyrmistynyt ja torjuva. Oikeasti olin vain ihmeissäni, pyytääkö joku minua tanssimaan. Minähän olen ällöttävä.
Onneksi yhteinen sävel löytyi nopeasti. Huomasin, että tämän ihmisen seurassa minulla ei ole kipuja ja on hyvä olla. Jatkuvasti läsnäolleet jännitys ja stressi katosivat. Hän on ainoita ihmisiä, joiden kanssa en tunne itseinhoa.
Naarmuja käsivarressa
Teini-iästä lähtien minulla on usein ollut sumuinen ja epätodellinen olo. Havahtuakseni revin käsivarsiini naarmuja tyhjällä lyijytäytekynällä. Pikkusisko näki viillot vahingossa. Ei ollut tarkoitus näyttää kenellekään, että minulla on paha olo.
Sovittiin, että menen koulupsykologille. Hänelle kerroin, että minulla on päivittäin itsemurha-ajatuksia ja jatkuva paha olo. Hän totesi, että olen täysin normaali nuori nainen. Kysyi, haluanko tulla vielä uudestaan. Sanoin, että ei minun tarvitse, olenhan täysin normaali.
Kangaspuut eivät auttaneet
Hyvän hoidon saamisessa on ollut vaikeuksia. Kävin työterapiassa, mutta kangaspuiden paukuttaminen ei ollut keinoni parantua. Mielenterveyskuntoutujien koulutuksessa luvattiin, että saan omantasoistani koulutusta. Olin käynyt lukion, mutta minulle tarjottiin peruskoulun ruotsia tai kirjaa kotona opiskeltavaksi. Todistuksessa opiskelijakorttia varten luki, että käyn vammaisten kuntouttavassa koulutuksessa.
Lääkäritkin loukkaantuivat
Viimeisen hoitojakson jälkeen lääkäri sanoi, että seuraavaksi kouluun tai töihin. Mielestäni en ollut valmis. Lari protestoi, että eihän se voi mennä kuin liukuhihnalla: toimenpiteet läpi ja valmis. Lääkäri loukkaantui, että mekö teemme liukuhihnatyötä. Käänsi selkänsä ja sanoi, että tapaaminen on päättynyt. Olen erittäin herkkä kritiikille. Tuolloin oli lähellä, ettei henki lähtenyt. Eikä se ollut ensimmäinen loukkaantunut ammattilainen.
En ole uskaltanut hakea psykoterapiaa, koska pelkään, että taas minulle loukkaannutaan ja minua syyllistetään. Minulla oli yksi hyvä psykologi, mutta menetin hänet, kun jouduin pois nuorisopuolen palveluista. Aikuispuolella hoitoon pääseminen on ollut vaikeaa ja kallista.
Sairaus vai piirre?
Minulla on masennusdiagnoosi, mutta se ei oikein kuvaa oloani. Eräs läheiseni kertoi minulle jokin aika sitten omasta diagnoosistaan, epävakaasta persoonallisuudesta, ja sanoi tunnistavansa minut siitä täysin. Vaikka sitä ei olekaan diagnosoitu minulla, tunnistin myöskin itseni ja se helpotti oloa. Ehkä en olekaan vain ilkeä ja inhottava ihminen, vaan minulla voisi olla persoonallisuushäiriö. Ainakaan vielä en silti osaa nähdä sitä sairautena. Koen sen persoonallisuuteni piirteenä.
Lokakuussa 2018
Teksti: Tuomo Polo