Joulukuussa 2019 olin laittamassa astioita tiskikoneeseen kommuunissamme. Puhuimme rahankäytöstäni. Olen aina ollut vastuuton rahankäyttäjä. Nytkin olin velkaa. Keskustelu oli asiallinen, mutta minä flippasin aivan täysin. Löin lautasen rikki tiskipöytään ja syöksyin parvekkeelle.
En edelleenkään ole aivan varma, miksi menin sinne. Ehkä ottamaan happea tai kapuamaan kaiteen yli. Minua seurattiin parvekkeelle ja pideltiin kiinni. Puhkesin itkemään enkä pystynyt lopettamaan. Esikoiseni oli kotona, säikähti ja tuli katsomaan. Se saattoi olla henkivakuutukseni. Lähdin ambulanssilla sairaalaan vain pikkusormi murtuneena.
Jo kuukausia olin miettinyt, että tiukan paikan tullen meillä on tuo parveke. Minulla siis oli suunnitelma itseni vahingoittamiseksi, mutta en ollut osannut tunnistaa sitä. En ajatellut, että olisin ollut masentunut. Ajattelin, että kaikki on hyvin.
Kiusaaminen
Olen kotoisin maaseudulta, jossa kävin pientä kyläkoulua. Kiusaaminen alkoi ehkä toiselta luokalta ja jatkui yläasteelle saakka. En ollut käynyt päiväkodissa tai esikoulussa, vaan olin ollut kotona aikuisten kanssa.
Ikäisteni poikien harrastukset ja mielenkiinnon kohteet olivat kaukana siitä, mistä itse olin kiinnostunut. Kiusaaminen oli sosiaalista, ulos jättämistä ja sellaista. Kaikki mitä tein oli väärin, minulla oli väärät vaatteet ja puhuin hassusti. Ensimmäisen kerran olen miettinyt itseni vahingoittamista joskus ala-asteen lopulla.
3. luokan opettajani kirjoitti joulutodistukseen: ”Petri menestyisi varmasti jossain erityiskoulussa, esimerkiksi steinerkoulussa.” Se oli selkeästi yritys hoitaa koulukiusaamisongelmaa. Siirtäkää poika pois ennen kuin käy mitään. Kyläyhteisössä kaikki tunsivat toisensa, eikä ongelmia haluttu nostaa pöydälle.
Varmaankin löisin
Lukiossakaan en istunut joukkoon. Ryhmämme pojat olivat jääkiekkoilijoita ja minä. Ennen kouluikää olin liikunnallinen, mutta sitten tulivat koululiikunta ja joukkuelajit, joiden sääntöjä ei koskaan opetettu. Se tappoi ilon. Aloin halveksia kaikkea fyysistä. Luin kirjoja ja söin suklaata ihan vittuillakseni. Nykyään tunnesyöminen on minulle ongelma.
Lukion filosofian tunnilla kävimme läpi filosofi Arthur Schopenhauerin ajatuksia. Ostin hänen ajatuksensa itselleni muodossa: Elämä on loppujen lopuksi tarkoituksetonta, ja missään ei ole mitään järkeä. Olin kiitollinen, kun joku sanoitti sen, mitä ajattelin.
Moni sanoo, että aikuisena koulukiusaajan kohtaaminen on ollut terapeuttista. En usko, että minulle olisi. Varmaankin löisin. ”Näin aikuisena voidaan keskustella järkevästi.” No ei vittu voida.
Miksi puhuisin?
Äitini oli masentunut, kun olin teini-ikäinen. Hän ei puhunut asioista niiden oikeilla nimillä. Masennus oli usein migreeniä, jota hän poti sängyssä. Hän ei halunnut kuormittaa minua, vaikka välillä purki tuntojaan.
Minulla ei ehkä ollut tilaa oireilla, kun muilla oli vaikeaa. Kerran koulun jälkeen itkin ruokapöydässä, ja muistan, että vanhempani eivät osanneet tehdä asialle mitään. Ajattelin, että miksipä yrittäisin puhua teidän kanssanne, kun ei se johda mihinkään.
En ollut yksinäinen. Olin tottunut siihen, että olen itsekseni. Edelleen on aika jees olla yksin. Ongelma ei ollut, että kokisin olevani yksin, vaan että jouduin olemaan niiden muiden kanssa.
Aikuisena oloni on usein ollut tervetullut, hyväksytty ja rakastettu. Minun on ollut hirveän vaikeaa ottaa sitä vastaan. Yritän yhä opetella, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia.
Pisin parisuhde
Tapasin lasteni äidin ylioppilasteatterissa. Kerran baarissa hän kysyi, pidänkö myös naisista. Siitä tuli elämäni pisin parisuhde, yli 13 vuotta. Se meni karille monta kertaa, mutta palasimme aina yhteen, kunnes ero lopulta tuli. Ehdin masentua monta kertaa sen parisuhteen aikana, mutta en siitä johtuen.
Saimme kaksi lasta. Kolmas lapsi kuoli kohtuun. Ostimme rivitalonpätkän uudesta kotikaupungistamme. Kolmen vuoden päästä huomasimme, että jatkuva flunssa johtui sisäilmaongelmista. Hometalo aiheutti myös neurologisia ongelmia. Yhteinen ystävä kuoli auto-onnettomuudessa. Muutaman kerran olin vähän aikaa pois töistä loppuun palamisen takia.
Paljon on siis tapahtunut. Maailma ei kuitenkaan ole kenellekään velkaa, että tapahtuisi hyviä asioita huonojen jälkeen.
Seksuaalisuus
Tajusin jo nuorena olevani biseksuaali. Pidin tietokirjojen lukemisesta, ja noin 11-vuotiaana ymmärsin, että tuntemuksilleni oli nimi.
Olen tehnyt seksuaalisuudesta ehkä itselleni ongelman. Monella tavalla pidän itseäni kaapissa. En aktiivisesti salaile mitään, mutta samalla olen itseni isoin jarru.
Minulle tärkeää ja ominta on esiintyminen. Teen burleskia, jonka pioneerisukupolveen koen kuuluvani. Parhaimmillaan burleski on radikaalia ja voi vaikuttaa yleisöön tavalla, johon muut taidemuodot eivät pysty.
Ammatissani teen työtä, jolla on yhteiskunnallista vaikutusta. Minulla on lapset, joista pitää kasvattaa yhteiskuntaan kelvollisia jäseniä. Nämä pitävät minut hengissä.
Elämä on rangaistus
Kristinuskossahan on ajatus, että maailmaa hallitsee kaikkitietävä, kaikkivoipa ja hyvä jumala. Minun on vaikea käsittää sitä ajatusta. Kokemukseni perusteella maailmaa hallitsee pahantahtoinen entiteetti. Maailma ei ole hyvä tai neutraali. Maailma on paha. Ajattelen usein, että elämä on rangaistus.
En ole varma, haluanko elää kovin vanhaksi. On äärimmäisen vaikea löytää merkitystä elämälle. Minulla on useinkin hyvä mieliala ja paljon asioita, jotka tuovat hyvää oloa. Lopulta tulee kuitenkin se iso kokonaisuus, että millään ei ole mitään väliä.
Parvekkeelle syöksyminen oli minulle yllätys. Niin voi todennäköisesti käydä uudestaan. En kuitenkaan aktiivisesti pelkää sitä. Se tuntuu samanlaiselta riskiltä kuin autolla ajaminen. Pahinta mitä voi tapahtua on, että kuolen. Edelleen on vähän takaraivossa, että se on ihan hyvä häviö, jos näin käy.
Huhtikuussa 2021. Teksti: Tuomo Polo