“Olin siskoni luona käymässä ja minulla oli hirveä olo. Siskoni päätti tehdä minulle jalkakylvyn. Istuin allapäin, kun siskoni kaveri soitti hänelle ja pyysi johonkin. Hän vastasi, että ei voi nyt tulla, koska sisko on masentunut. Ajattelin, että what, onko tämä sitä?
Se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun mietin, että voisin olla masentunut. Se, mikä minulla on, ei tunnu siltä, miltä masennus mielestäni kuulostaa. Mielikuvissani masennus on hidasta, ihmiset nukkuvat paljon ja syövät suklaata. Minulla sen sijaan on erittäin aktiivinen olotila ja päässäni virtaa miljardi toinen toistaan hirveämpää ajatusta, joilta ei saa hetken rauhaa. Jos vain voisinkin nukkua ja olla tiedottomassa tilassa.
Lehtiartikkelit
En ollut koskaan kuullut tai lukenut mistään vastaavasta. Naistenlehtien artikkelit masennuksesta loppuivat aina kesken. Kaksi sivua ja haastateltu oli parantunut ja kiitollinen elämän lahjasta. Missä niistä oli tämä totaalinen yksinäisyys, jossa ei ole seurana kuin loputon määrä vääristyneitä ajatuksia?
Etsin pakkomielteisesti kertomusta tai selviytymistarinaa, joka liippaisi läheltäkään omaa oloani. Halusin kokemuksen, että kuulun sittenkin joukkoon. En halunnut tuntea tätä kaikkea yksin.
Minusta tuntui, että ei ole olemassa sanoja, joilla kuvata näin infernaalisia olotiloja. Kaikki adjektiivit loppuivat kesken. Koska mieleni oli sanojen tavoittamattomissa, ajattelin, ettei tällaista voi olla edes olemassa. Tämä on jotain niin hirveää, että minun täytyy olla riivattu. Ajattelin, ettei minua voi auttaa eikä käyttää samoja kikkoja kuin muihin. Mietin, olenko edes ihminen.
On edelleenkin vaikea ajatella, että olen ollut masentunut.
Yksinäisyys
Ensimmäinen romahdus tapahtui palattuani Suomeen vaihto-opiskelujaksolta. En halunnut mennä takaisin opiskelupaikkakunnalle. En viihtynyt, enkä halunnut asua siellä. Koin yksinäisyyttä.
Lähdin vanhempieni luo lomalle, mutta lopulta jäinkin sinne asumaan, koska äitini ei uskaltanut päästää minua pois. En ymmärtänyt silloin, mikä minua vaivaa. En ymmärtänyt, että olin masentunut.
Olin pitkään yrittänyt olla kertomatta vanhemmilleni mielenterveysongelmistani, joita oli ollut jossain muodossa jo aiemmin. En halunnut, että äitini tietää. Aivan kuin olisin halunnut suojella vanhempiani, vaikka tuskinpa he toivoivat suojelua.
Nyt odotin päivittäin, että kello tulee neljä ja äiti pääsee töistä. Olin todella huonona, ja vanhempani raahasivat minua mukanaan, milloin mihinkin. Kerrankin päädyin seksivälinekutsuille. Siellä istuin ja odotin, kun mammat vertailivat jellyjortikoita.
Korppi
Ensimmäisellä kerralla masennus tuntui siltä, että olkapäällä istuu joku lintu, ehkä korppi, jonka kynnet puristavat olkapäätä. Se raakkui, miten kaikki on huonosti, kuinka olen epäonnistunut ja miten elämästä ei tule yhtään mitään.
Masennuksessa maailma näyttää metalliselta ja harmaalta. Samalla se sattuu kaikilla sattumisen tavoilla. Sellaisillakin, joita en tiennyt olevan olemassa. Kipu on vähintään kolmiulotteista, se tuntuu pahoinpitelyltä.
Silloin, kun on tosi kauhea olo, tulee hirveä ikävä äitiä. Mutta ei omaa äitiä, vaan äitiä ylipäänsä.
Joku voi neuvoa, että tee mukavia asioita. Sitten kun menee ja tekee, niin olo tuntuu aivan yhtä hirveältä. Siitä seuraa vielä huonompi olo, että miksi en tykkää tästäkään.
Lääkkeetön
Olotilani kestävät yleensä lyhyen aikaa, mutta ovat intensiteetiltään sitäkin voimakkaampia. Lisäksi ne ovat hyvin tarkkarajaisia. Esimerkiksi yhden päivän ajan en voi kuin polttaa tupakkaa ketjussa ja istua paikoillani. Pari päivää siitä, ja minulla on ihan normaali olo. Kun normaalia on kestänyt tarpeeksi kauan, huonot hetket unohtuvat ja tulee ajatus, että hyvinhän tämä menee. Se oli varmaan viimeinen kerta. En tarvitse lääkkeitä. Ja sitten pian ollaankin taas pohjamudissa.
Syön lääkitystä, joka toimii aivan hyvin, mutta aina välillä keksin vähentää sitä. En pidä ajatuksesta, että minun täytyy syödä lääkkeitä, jotta voin olla olemassa. Eihän muidenkaan tarvitse. Haluaisin pärjätä ilman. Minun pitäisi tatuoida otsaani, että näitä vain täytyy syödä eikä keksiä mitään kikkailuja.”
Huhtikuussa 2021. Teksti: Tuomo Polo