Pienenä olin seurakunnan kerhossa, jossa korostettiin syntiä ja sitä, miten jokainen lapsi on syntinen jo syntyessään. Ääriuskovaiset kerhotädit painottivat rukoilun ja anteeksipyytämisen tärkeyttä. Tuntui, että pitäisi olla jatkuvasti pahoillaan jostain ja elää nuhteetonta elämää. He muistuttivat, että jumala näkee kaiken, mitä teet. En uskaltanut mennä edes vessaan, kun ajattelin, että nyt joku ukko siellä katselee minua. Onneksi äiti huomasi, että kerho ei ollut minulle hyvä paikka ja otti minut pois sieltä.
Minuun oli kuitenkin kylvetty jumalanpelon siemen. Nukkumaan mennessäni rukoilin pakonomaisesti ja pyysin anteeksi kaikkea, mitä olin päivän aikana tehnyt väärin, kirjoitusvirheistä lähtien. Vanhemmat olivat toivottomia: mitä tehdä lapselle, kun pimeästä huoneesta kuuluu tasainen supatus ties kuinka pitkään. Rukoilu oli hoidettava. Se oli pakko-oire. Ajattelen, että sairastumiseni juontaa juurensa melko syvälle, vaikka minun onkin vielä vaikeaa suoraan yhdistää lapsuuteni asioita masennukseen. Edelleen kuitenkin piiskaan itseäni esimerkiksi huonolla omallatunnolla ja itsesyytöksillä.
Kun olin 8-vuotias, muutimme pienelle paikkakunnalle. Koulussa uusi tyttö oli helppo ottaa silmätikuksi. Sain päivittäin kuulla olevani huono, ruma, vääränlainen, kummallinen ja että minulla oli typerä nimi.
Kerran menin kesken leikin sanomaan äidille, että pelkään tappavani itseni. En tiedä tänäkään päivänä, mistä se ajatus tuli. En halunnut vahingoittaa itseäni, mutta pelkäsin, että niin voisi käydä. Ehkä se oli oire valtavasta ahdistuksesta, jota minulla oli. Pelkäsin pimeää ja nypin stressaantuneena hiuksiani niin, että päässäni oli kalju kohta. Koulukiusaaminen kesti peruskoulun loppuun asti.
Masennus alkoi oireilla, kun olin parikymppinen ja muutimme isompaan kaupunkiin. Oireilu oli lähinnä ahdistusta ja pakokauhua. Myöhemmin kävi ilmi, että isot elämänmuutokset aiheuttavat niitä minulle.
Oireilu hiipui, kun pääsin opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Valmistuttuani tykkäsin työstäni ja tuntui, että olin parhaimmillani kiireessä. Osasin toimia tilanteissa, joissa vaaditaan nopeita ratkaisuja ja toimintakykyä. Nyt sellainen tuntuu todella vieraalta. Henkilökohtaisessa elämässä murehdin ja vatvon asioita valtavasti.
Raskaus
Kesällä 2017 huomasin olevani raskaana. Se oli iloinen asia, sillä olimme pitkään haaveilleet jälkikasvusta. Jossain vaiheessa alkoi voimakas raskauspahoinvointi, joka vaikutti nukkumiseen. Olin jättänyt pois lääkitykseni, joka oli ollut pitkään sama ja jota olin tottunut syömään ajatuksella, ettei siitä mitään haittaakaan ole. Oli mennyt jo vuosia ilman oireita, joten ajattelin, että enköhän jo pärjää. Kun lääke jäi pois ja yöunet huononivat, aloin pelätä nukkumaanmenoa ja jännittämään nukahtamista. Myös ahdistus alkoi kasvaa ja lopulta romahdin työpaikallani.
Ensin yövuorossa yksi potilas kertoi, kuinka häntä stressaa hänen täysi kalenterinsa. Olisi paljon tehtävää, mutta ei jaksa tehdä mitään, vaan valvoo ja murehtii kaikkea ennakkoon. Minusta tuntui samalta. Ajattelin, että voisin kellahtaa viereiseen vuoteeseen.
Sitten eräässä aamuvuorossa hymyilin ja olin oma aurinkoinen itseni, vitsailin ja juttelin niitä näitä muiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tuli sellainen olo, että en pysty enää tähän. Hajoan tähän paikkaan. Enhän minä voinut siinä kaikkien silmien alla romahtaa. Kävelin osastonhoitajan huoneeseen ja heti kun sain oven kiinni, aloin itkeä. Vaikka kotona itkin ja valvoin enkä pystynyt tekemään normaaleja asioita, töissä olin reipas ja tehokas. Ei kenelläkään ollut aavistustakaan olostani. Piilotin sen hyvin. Jäin sairauslomalle ensin raskauspahoinvoinnin ja sittemmin työkyvyttömyyden takia.
Raskauden edetessä aloin pelätä, onko minusta äidiksi. Entä jos en osaa tarjota rakkautta ja turvaa? Entä jos lastani kiusataan niin kuin minuakin kiusattiin? Kauhuskenaariot ulottuivat kauas ja niitä tuli koko ajan lisää. Lopulta sain hoitoa ja ymmärsin, että tilanteeni ei ole poikkeuksellinen, eivätkä kaikki nuo ajatukset tee minusta huonoa äitiä.
Lapsen syntymän jälkeen olin jonkin aikaa onnen kuplassa. Hiljalleen mieli alkoi kuitenkin päästää irti endorfiineista. Keväällä 2018 olimme jokirannassa vaunuttelemassa, kun yhtäkkiä mieleeni tuli vahvana ajatus, että joku tulee ja työntää nämä vaunut jokeen. Säikähdin ajatusta. Olin ollut hyvällä ja tasapainoisella päällä pitkään, mutta sieltä jostain se pilkahti taas. Sen jälkeen kauhuja alkoi tulvia. Entä jos pudotan lapseni? Entä jos vahingoitan sitä tahtomattani? Oli todella vaikeaa lähteä enää kotoa mihinkään lapsen kanssa.
Pumpulissa
Syksyksi 2018 muutimme pienelle paikkakunnalle, alueelle, jolta olin lähtöisin. Sisustimme uutta kotia, rakensimme koirille aitausta ja retkeilimme luonnossa. Oli hyvä olo.
Syksyn edetessä oireilu kuitenkin taas alkoi. Tuntui, etten kelpaa mihinkään, vaikka ei minua kukaan väheksynyt. Läheisetkin kannustivat ja sanoivat, että olen hyvä äiti. Itse näin toiminnassani vain virheitä, väsyin helposti kaikkeen ja halusin vain nukkua. Nukkuminen oli ainoa tapa, jolla pääsin oloani hetkeksi pakoon.
Lapseni nähden en koskaan itkenyt tai menettänyt hermojani. Keskitin energiani siihen, ettei lapseni joudu näkemään, kuinka huonosti voin. Yritin olla yli-ihminen, täydellinen pullantuoksuinen äiti, vaikka oikeasti päässäni pyöri koko ajan, kuinka arvoton ja epäonnistunut olen.
Pahin notkahdus tapahtui joulun alla. Odotin lapsemme ensimmäistä joulua. Siitä piti tulla ihana ja taianomainen. Aatonaattona lääkäri soitti, että tekemänsä kotikäynnin perusteella he ovat tehneet tulkinnan, jonka mukaan on vaarana, että lapsi kasvaa pumpulissa, koska olen ylisuojeleva ja neuroottinen. Olisi syytä mennä lastenpsykiatrille.
Rivien välistä sain kuulla, että jollain tavalla vahingoitan lastani, vaikka juuri sitä olin parhaani mukaan yrittänyt välttää. Myöhemmin kävimme lastenpsykiatrilla, joka totesi lapseni voivan hyvin ja minun onnistuneen äitinä hienosti.
Raivokohtauksia
Aloitin uuden lääkityksen, joka laukaisi minussa hypomanian. Olin ylivireä. Samaan aikaan oli todella paha mutta kuitenkin todella energinen olo. Tein koko ajan miljoonaa asiaa, mutta samalla ahdisti enemmän kuin koskaan. Ikään kuin ylämäki ja alamäki yhtä aikaa.
Minusta tuli erittäin ärtyisä ja sain järkyttäviä raivareita ihan pienistä asioista. Jos vaikka kahvista läikähti vähän lattialle, halusin heittää kupin ikkunasta läpi ja hypätä perässä. Yksi ilta olin ripustamassa pyykkejä, kun päähäni tuli mielikuva, että juoksen parvekkeelle ja hyppään alas. Seuraavaksi kävelin alakertaan ja huomasin ajattelevani, että menen veitsilaatikolle ja viillän itseäni. Siinä vaiheessa säikähdin ja juoksin makuuhuoneeseen peiton alle. Ajattelin, että olen tulossa hulluksi. Tai oikeastaan olen jo.
Mieheni lähti lapsen ja koirien kanssa lenkille ja soitti äitini apuun. Äiti ilmestyi makuuhuoneen ovelle, ja minä purskahdin itkuun. Äidillä on ihmeellinen vaikutus. Vaikka olisi kuinka kamalaa, hän saa minut ennemmin tai myöhemmin nauramaan. Niin kävi nytkin. Olin pohjakosketuksessa, mutta hetken päästä nauroin kyyneleet silmissä. Hän kehotti miettimään hoitoon lähtemistä.
Osastolle
Osastohoitoa oli väläytelty muutaman kerran ennenkin. Pelkäsin kuitenkin mennä sinne. Hävetti. Ajattelin, että minusta tehdään lastensuojeluilmoitus ja leimataan huonoksi äidiksi. Ja kehtaisin vielä väittää olevani hoitoalalla. Vasta pitkän ajatustyön jälkeen hyväksyin, että olen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on itse sairas.
Osastolla minua haastatteli tosi ihana lääkäri, joka kohtasi minut juuri niin, kuin siinä kohtaa tarvitsin. Hän ehdotti, että jäisin pariksi päiväksi, koska oli syytä pysähtyä eikä jatkaa loputonta suorittamista. Kun pääsin huoneeseeni, istuin sängylle ja katselin ympärilleni. Siellä ei ollut mitään, mistä minun pitäisi huolehtia tai olla vastuussa. Ensimmäisen illan kuitenkin itkin, ikävöin ja podin huonoa omaatuntoa.
Yhtenä iltana muut olivat jo menneet nukkumaan, kun hiippailin päiväsaliin television ääreen. Siellä istui valkotukkainen, vanha mieshoitaja katsomassa televisiota. Hän muistutti kollegaani. Tuli sellainen olo, että tälle äijälle varmaan voin jutella. Kerroin hänelle, että olen itsekin alalla ja hävennyt sairauteni takia. Oli valtava kynnys tulla osastolle. Mies sanoi, että siihen on syynsä, miksi ihminen hakeutuu psykiatriselle töihin. Useimmilla meistä on jokin kosketus sairauteen, ja suurin osa kyllä tietää, mistä puhuu. Se oli todella hyvä keskustelu.
Seuraavana aamuna kun heräsin, minun oli helppo olla pitkästä aikaa. En ollut sairaalassa montaa päivää, mutta kun palasin kotiin, halasin lastani, miestäni ja koiriani sekä äitiäni ja ketä nyt sattui paikalla olemankaan. Aivan kuin olisin ollut poissa vuosia. Jälleennäkeminen oli valtavan ihanaa.
Menin ulos portaille istumaan ja polttamaan tupakan. Ajattelin, että on ihanan hiljaista. Päässä ei ollut itsesyytöksiä, ei yhtäkään murhetta, eikä mitään, mistä pitäisi potea huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että tästä haluan pitää kiinni.
Metsä
Edelleen tulee ajanjaksoja, jolloin en näe itsessäni mitään hyvää. En pysty antamaan itselleni mahdollisuutta olla onnellinen asioista, joita elämässäni on. Koen syyllisyyttä kaikesta. Jos lapsi itkee, olen tehnyt jotain väärin, olen huono äiti. Jos koira katsoo portailta syyllistävän näköisesti, olen lenkittänyt sitä liian vähän, olen huono koiranomistaja. Jos mies tuhahtaa väärällä äänensävyllä, olen huono vaimo.
Masennuksen lähestyminen on kuin ukkosmyrsky. Näkyy tummia pilviä, kumisee ja välähtelee. Se on jossain taka-alalla, mutta tiedän, että se on tulossa. Myrsky on nousemassa.
Synkimpinä hetkinä ajattelen, että olisi parempi muille, jos minua ei olisi. Perspektiivi on, että minä olen se paha. Sellaisina hetkinä tekee mieli paeta ja lähteä kauas pois. Haluan metsään, keskelle ei mitään, missä on hiirenhiljaista ja missä voin elää tuskani kanssa yksin eikä kenenkään muun tarvitse kärsiä olemassaolostani.
Minun täytyy tehdä valtavasti töitä toipumiseni eteen. Ei paranemisen, koska en minä tästä paranemaan tule. Jos en nyt käsittele tätä, tämä tulee eteen jossain elämänvaiheessa ja on taas vaikeampaa.
Kiitos ihanan psykologini ja terapeuttini, olen saanut välineitä, joilla pystyn pysäyttämään noidankehän. Huomaan, että hyvät ajat pitenevät ja huonot lyhenevät pikkuhiljaa. Yksi tekijä, jolla saan mieleni rauhoittumaan, on luonto. Olen alkanut käydä luonnossa säännöllisesti ottamassa etäisyyttä kaikkeen. Myös lapseni on minulle todella iso maadoittaja. Lapsen aitous ja vilpitön ilo tarttuvat helposti. Silloin unohtaa hetkeksi itsensä.
Helmikuussa 2020. Teksti: Tuomo Polo