”Ei huvita nousta ylös.”

Ari-Pekka

En noussut sängystä. Tuijotin vain kattoon. Tyttöystäväni sanoi, että ei tule enää luokseni, koska olen sellainen. En käsittänyt, miksi hän sanoi niin. Ajattelin, että olen ihan normaali. Mutta hän näki, että olin ihan muissa maailmoissa. Olin täysin lamaantunut ja välinpitämätön kaikesta. Silloin havahduin masennukseen.

En tiedä, kuinka kauan sitä kaikkea sillä kertaa kesti. Minulla on ollut useita vastaavia tilanteita. Kausia, jolloin en ole syönyt tai juonut. Olen vain maannut. Ei niitä oikein muista. Miksi sen masennushetken aina unohtaa? Unohtaa, miten paha se oli.

Ne hetket näkee esimerkiksi nykyisestä asunnostani. Remontin suojapaperit ovat lattialla. Makuuhuoneessa on varasto. Kaikki on jätetty kesken. Kaikki on vaiheessa.

Syöpä

2000-luvun alussa minulla todettiin eturauhassyöpä. Olin heti valmis tappamaan itseni. Mietin, miten sen tekisin. Mikä olisi helpoin tapa lähteä, etteivät läheiset kärsisi.

Kerroin heti läheisilleni diagnoosista, mutta en tietenkään sitä, mitä ajattelin. Itsemurha on raukkamainen juttu. Ajattelet vain itseäsi. Minulle se oli ratkaisu, mutta eihän se ollut sitä läheisille.

Olin nuori. Olin aina ollut äijien äijä. Älyttömän vahva, oikein macho. Nostin puntteja ja käytin testosteronia. Silmät seisoivat päässä, eikä minulle kannattanut tulla aukomaan päätä.

Sen takia se syöpä niin kova isku olikin. En olisi ikinä uskonut, että minulle mitään syöpää tulee.

En tehnyt itsemurhaa. Sain tietoa. Melkein asuin internetissä. Löysin vertaistukea ja tarinoita. Eturauhassyöpä oli kurissa ja osoittautui suhteellisen helpoksi syöväksi hoitaa.

Sairas

2000-luvulla olen ollut koko ajan sairas. 2017 minulta löydettiin virtsarakon syöpä. Piti laittaa katetri ja vaipat. Viimeisten vuosien aikana olen käynyt kuukausien välein hoidossa. Kädet on leikattu useita kertoja nuoruudessa rakennustyömaalla tapahtuneen onnettomuuden takia.

Minun on ollut aina helppoa puhua fyysisistä sairauksistani ja kaikesta muusta. Päästäni en ole kuitenkaan puhunut. En tiedä, johtuuko masentuneisuus muusta sairastamisesta. Ei kukaan ole sanonut minulle niin, mutta luulen, että se on todennäköistä.

Aina kun tulee tieto hoito-operaatiosta, se heilauttaa maailmaani. Menen ihan omiin maailmoihini. Viikkoa ennen operaatiota en halua tavata ketään. Otan sairauslomaa. En vain pysty olemaan töissä. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Oloa helpottaakseni saatan vetää pään täyteen.

Työminä

Ensimmäisen syöpädiagnoosin jälkeen alkoholinkäyttöni lisääntyi voimakkaasti. Kävin töissä, mutta melkein voisi sanoa, että olin alkoholisti. Painoni nousi 136 kiloon. Olin kauhean kokoinen. Pelkästään jo ulkonäöstä tuli itsetunto-ongelmia.

Nykyäänkin otan alkoholia aika paljon, mutta sen käyttö on hallinnassa. Olen kärsinyt uniongelmista. Puoli vuotta olen ollut melkein ilman unta. Viina väsyttää ja auttaa nukkumaan. Kun tulen töistä, otan muutaman paukun ja alan katsoa televisiota. Tiedän tarkalleen, paljonko voin ottaa, että pääsen varmasti töihin eikä tule krapulaa.

En ole koskaan ollut humalassa töissä tai jättänyt mitään luvattua tekemättä. Minulla on siellä ihan eri persoona. Skarppaan joka kerta, kun menen töihin. Masentunut olo hellittää, kun on ihmisten kanssa tekemisissä töissä. On uskomaton juttu, miten se vaikuttaa, kun toinen sielu on vieressä ja puhelee niitä näitä. Silloin kun on yksin, kaikki demonit hyökkäävät.

Meditaatio

Alkoholin takia päädyin alun perin hoitajalle. Addiktiohoitaja ja sittemmin myös psykologi ovat auttaneet minua paljon. Olen pystynyt puhumaan salaisimmistakin asioista. Myös meditaatio on auttanut paljon. Esimerkiksi harjoite, jossa tehdään haikuja omassa päässä. Sen avulla pystyy siirtämään todellisuuden sivuun. En meditoi säännöllisesti, mutta silloin kun ahdistaa, saatan ottaa meditaation käyttöön.

Kotona minulla on kissa ja lisko. Jos olen selälläni ilman paitaa, niin kissa hiippailee pikkuhiljaa sänkyyn ja kainaloon. Eläinten kanssa oleminen helpottaa oloa.

Tulevaisuus

Viikatemiehen varjo on ollut päälläni 17 vuotta. Minulla on sellainen olo, että lopulta kuolen syöpään.

Suhde-elämäni on ollut vuosien varrella vauhdikasta ja mäkistä. Eroja on tullut. Minulla on ollut värikäs mutta stressaava elämä. En voisi laulaa, etten päivääkään vaihtaisi pois.

En tiedä mitään tulevaisuudesta. Ei ole mitään, mihin nappaisin kiinni. Olen tyhjän päällä. Onhan minulla normaalit asiat kunnossa. On työ, rahaa ja auto, mutta ei minulla ole mitään, minkä takia oikeastaan elän. Elän vain päivän kerrallaan.

Toukokuussa 2019

Teksti: Tuomo Polo

”Nuo muut varmasti inhoavat minua.”

Ida

Olin alle kouluikäinen ja minulla oli kioskilta ostettu karkkipussi, josta söin viimeisen karkin. Siitä seurasi valtava itseinhon tunne. Söin viimeisen – olen ahne ja inhottava ihminen. Sen jälkeen itseinho on seurannut minua koko ajan. 

Aina vieraiden ihmisten kanssa huomaan tuntevani itseni kuvottavaksi, myös silloin, vaikka oma perhe olisi läsnä. Ajattelen, että nuo muut varmasti inhoavat minua. Elämä on täynnä pieniä tilanteita, joista mikä tahansa voi laukaista häpeän tunteen.

Kerran olin syömässä, kun yksi siskoistani sanoi minulle, että näytän syödessäni ihan hamsterilta. Sen jälkeen olen vältellyt syömästä ihmisten nähden. Ravintolassa menen selkä saliin päin, ettei kukaan näe. Häpeä on vahva ja vallitseva tunne. Kaikki tilanteet, jotka aiheuttavat häpeää, ovat raskaita päästä yli.

Toivo ihmissuhteista

Nyt on tämä ylipaino. Kolmekymmentä kiloa liikaa. Saatan kesken koiralenkin kysyä puolisoltani, että näytänkö hirveältä. Ajattelen, että kaikki katsovat minua ja miettivät: hyi, valas. Sellainen olo minulla on jatkuvasti. Viimeiseen kymmeneen vuoteen minusta ei ole otettu juurikaan kuvia.

Itseinhon takia minulla ei ole hirveästi ystäviä enkä välitä ihmissuhteista. Pärjään sosiaalisissa tilanteissa, mutta pelkään itseinhon tunnetta. Sama tilanne on ollut töissä. Ajattelen, että olen laiska, enkä saa tehtyä tarpeeksi. Kerran minua hoitanut psykiatri kysyi, millainen on työpaikan ilmapiiri. Sanoin, että ilmapiiri on hyvä, mutta minusta tuntuu, että kaikki inhoavat minua.

Kun kaverisuhteet aikoinaan jäivät, olin ikään kuin huojentunut. Nykyään toivon, että tämän vielä pystyisi muuttamaan. Ettei aina ihmisten seurassa tuntuisi teennäiseltä ja kuvottavalta. Toivon, että minulla voisi vielä olla ihmissuhteita.

Pakkomielteet

Tähän kaikkeen liittyvät myös pakkomielteet. On ollut päivittäisiä pitkiä ja kuumia suihkuja, joissa on ollut pakko hinkata itsestään likainen tunne pois. Peitto pitää olla aina samoin päin, ettei likainen puoli ole alaspäin.

Myös numeroihin liittyy pakkomielteitä. En mielelläni mene istumapaikalle, jossa on ”huono numero” tai käännä musiikin volyymiä ”huonoon numeroon”. Kotona laitan aina verhot kiinni, ettei kukaan näe sisälle, koska minulla on usein epämukava tunne, että joku katselee minua. Aina on joku pakkomielle päällä.

Eläkettä odottava lapsi

Lapsena ajateltiin, että olen erityisherkkä, stressaan helposti ja olen perfektionisti. En kuitenkaan tiedä, mistä tämä kaikki on lähtöisin. Kukaan ei ole vaatinut, että pitäisi olla erityisen hyvä. Aloin jo lapsena odottaa eläkeikää, että pääsisin pois ahdistavasta työ- ja koulumaailmasta.

Jossain vaiheessa aloin odottaa kuolemaa. Itsetuhoisia ajatuksia on ollut usein. Lääkekaappi on ollut täynnä vanhentuneita lääkkeitä, että voin ottaa hengen itseltäni, sitten kun haluan.

Tärkeä tanssi

18-vuotiaana tapasin Larin. Ensitapaaminen oli baarissa. Siihen aikaan join ahdistukseen viikonloppuisin. Lari pyysi tanssimaan. Ilmeeni oli kuulemma tyrmistynyt ja torjuva. Oikeasti olin vain ihmeissäni, pyytääkö joku minua tanssimaan. Minähän olen ällöttävä.

Onneksi yhteinen sävel löytyi nopeasti. Huomasin, että tämän ihmisen seurassa minulla ei ole kipuja ja on hyvä olla. Jatkuvasti läsnäolleet jännitys ja stressi katosivat. Hän on ainoita ihmisiä, joiden kanssa en tunne itseinhoa.

Naarmuja käsivarressa

Teini-iästä lähtien minulla on usein ollut sumuinen ja epätodellinen olo. Havahtuakseni revin käsivarsiini naarmuja tyhjällä lyijytäytekynällä. Pikkusisko näki viillot vahingossa. Ei ollut tarkoitus näyttää kenellekään, että minulla on paha olo.

Sovittiin, että menen koulupsykologille. Hänelle kerroin, että minulla on päivittäin itsemurha-ajatuksia ja jatkuva paha olo. Hän totesi, että olen täysin normaali nuori nainen. Kysyi, haluanko tulla vielä uudestaan. Sanoin, että ei minun tarvitse, olenhan täysin normaali.

Kangaspuut eivät auttaneet

Hyvän hoidon saamisessa on ollut vaikeuksia. Kävin työterapiassa, mutta kangaspuiden paukuttaminen ei ollut keinoni parantua. Mielenterveyskuntoutujien koulutuksessa luvattiin, että saan omantasoistani koulutusta. Olin käynyt lukion, mutta minulle tarjottiin peruskoulun ruotsia tai kirjaa kotona opiskeltavaksi. Todistuksessa opiskelijakorttia varten luki, että käyn vammaisten kuntouttavassa koulutuksessa.

Lääkäritkin loukkaantuivat

Viimeisen hoitojakson jälkeen lääkäri sanoi, että seuraavaksi kouluun tai töihin. Mielestäni en ollut valmis. Lari protestoi, että eihän se voi mennä kuin liukuhihnalla: toimenpiteet läpi ja valmis. Lääkäri loukkaantui, että mekö teemme liukuhihnatyötä. Käänsi selkänsä ja sanoi, että tapaaminen on päättynyt. Olen erittäin herkkä kritiikille. Tuolloin oli lähellä, ettei henki lähtenyt. Eikä se ollut ensimmäinen loukkaantunut ammattilainen.

En ole uskaltanut hakea psykoterapiaa, koska pelkään, että taas minulle loukkaannutaan ja minua syyllistetään. Minulla oli yksi hyvä psykologi, mutta menetin hänet, kun jouduin pois nuorisopuolen palveluista. Aikuispuolella hoitoon pääseminen on ollut vaikeaa ja kallista.

Sairaus vai piirre?

Minulla on masennusdiagnoosi, mutta se ei oikein kuvaa oloani. Eräs läheiseni kertoi minulle jokin aika sitten omasta diagnoosistaan, epävakaasta persoonallisuudesta, ja sanoi tunnistavansa minut siitä täysin. Vaikka sitä ei olekaan diagnosoitu minulla, tunnistin myöskin itseni ja se helpotti oloa. Ehkä en olekaan vain ilkeä ja inhottava ihminen, vaan minulla voisi olla persoonallisuushäiriö. Ainakaan vielä en silti osaa nähdä sitä sairautena. Koen sen persoonallisuuteni piirteenä.

Lokakuussa 2018

Teksti: Tuomo Polo

”Jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.”

Jari

Silloin päätin, että jos elämäni ei seuraavan vuoden aikana ala maistua siltä, miltä elämän kuuluu, pidän 35-vuotissyntymäpäivänäni juhlat, jotka päättävät kaikki juhlat. Olin erittäin masentunut ja suunnittelin tappavani itseni syntymäpäivänäni.

Olen hyvin luova ihminen ja aina saanut voimaa muun muassa bändeissä soittamisesta ja työstäni graafisena suunnittelijana. Pahimmillaan kaikesta siitä lähti ilo. Olin onnistunut vakuuttamaan itselleni, että olen täysin epäonnistunut muusikko, parhaimmillani välttävä graafikko ja kun katsoin masentunutta itseäni peilistä, ihan helvetin ruma. Masennus vei kaiken tärkeän pois ja murskasi itsetunnon.

Masennus saa minut tuntemaan oloni nollaksi, huonommaksi kuin kaikki muut. Se huutaa, että ei kannata yrittää, koska ei kuitenkaan onnistu. Se esiintyy myös fyysisenä paineena rinnan päällä. Hengittäminen on vaikeaa. Tuntuu kuin joku istuisi päällä. Tulee olo, että olisin mieluummin kuollut.

Fyysiset kivut

Ajattelen, että masennuin alun alkaen fyysisten kipujen johdosta. Tietysti oli muutakin, mutta ne olivat yksi iso tekijä. Kesällä 2013 aloin tuntea outoa kipua nivustaipeissa. Kipua oli vaikea paikallistaa ja kuvailla, mutta se paheni koko ajan.

Menin lääkäriin, ja minulla todettiin krooninen eturauhastulehdus. Se on sairaus, jonka syistä kukaan ei tunnu tietävän mitään. Yleensä se menee ohi muutamassa viikossa, mutta minulla kipu ei loppunut – ikinä. Ramppasin eri lääkäreillä. Kaikki sanoivat vuoron perään, ettei ole mitään lääkettä ja että kyllä se katoaa. Ei kadonnut.

En pystynyt istumaan töissä enkä rumpujen takana. Kipu vei kaiken huomion. Olin ärtyisä. Kokeilin kaikkia hoitokeinoja luontaistuotteista lähtien. Petyin kerta toisensa jälkeen. Myöhemmin pääsin fysioterapeutille, joka oli ensimmäinen ihminen, joka antoi toivoa kipujen kanssa selviämiseen ja selitti, mistä ne johtuivat. Fyysinen kuntoutus alkoi tuottaa tulosta keholle, mutta mieli ei palautunut entiselleen.

Äiti

2014 äitini sai pahan aivoinfarktin ja joutui sairaalaan. Hän oli maannut kotonaan useamman päivän pystymättä liikkumaan. Äiti oli ollut lannistunut jo pitkään useista sairauksista. Hän toipui, mutta hänen varpaansa ja sormenpäänsä amputoitiin. Hän soitteli minulle itkunsekaisia puheluita ja hoki, ettei jaksa enää, vaan haluaa kuolla. Se tuntui raskaalta.

Työ

Vuosityöaikani takia saatoin itse määritellä, mihin aikaan menin töihin. Menin työpaikalle myöhemmin ja myöhemmin – kunnes en enää mennyt. Nukuin päivät läpi. Onneksi töissä on hyviä ihmisiä. Menin kertomaan esimiehelleni, että en saa itseäni enää sängystä ylös. En tullut eilen töihin, vaikka minun piti. Hän passitti heti työterveyteen. Sain burn out- ja masennusdiagnoosin ja kahdenlaisia lääkkeitä. Toinen käynnistää koneen aamuisin ja toinen sammuttaa sen iltaisin. Siitä asti olen syönyt sitä käynnistävää lääkettä.

Oli kulunut noin vuosi fyysisten kipujen ilmestymisestä. Jälkeen päin on helppo sanoa, että olin ollut jo pitkään masentunut. En itse huomannut sitä. Silloinen naisystäväni mainitsi kyllä asiasta, mutta minä kohautin harteitani. En aiemmin ollut taipuvainen masennukseen. En edes ymmärtänyt, mitä masennus tarkoittaa.

Musiikki

Soittaminen on minulle erittäin tärkeää. Koko aikuisikäni olen tehnyt kaikki ratkaisuni niin, että voin koska tahansa mennä soittamaan heviä. Kun soitan ystävien kanssa, minulla on hyvä olla. Unohdan pahan olon hetkeksi. Siinä hetkessä kaikki on hyvin eikä halua puhua paskoista fiiliksistä. Siksi ympärillä olevat ihmiset eivät huomaa mitään.

Bändimme Curimuksen toinen levy julkaistiin samaan aikaan, kun olin pahasti masentunut. Kiertue ja kymmenkunta keikkaa oli sovittuna. En käynyt töissä, mutta halusin soittaa. Se oli ainoa asia, mikä toi iloa – kunnes sekin loppui. Kaikki alkoi olla tasaista viivaa, merkityksetöntä ja tyhjää. Intohimo katosi. Aloin soimata itseäni siitä, että olen tuhlannut elämääni tällaiseen, mihin minulla ei ole kykyjä. Masennuksen aiheuttama kokonaisvaltainen epäonnistumisen tunne konkretisoitui vahvasti musiikkiin. Päätin, lopettaa soittamisen.

Syvä sukellus

Sitten tapahtui jotain outoa. En osaa sanoa, mitä se oli. Kesällä 2016 olimme naisystäväni kanssa road tripillä Pohjois-Pohjanmaalla. Meillä oli hauska kesälomareissu, ja minulla oli mukavaa. Kotiinlähtöä edeltävänä päivänä alkoi tulla vähän outo olo. Vuorokausi myöhemmin sukelsin niin mustaan paikkaan, että en päässyt sieltä pois. Tuntui, että masennus otti kauluksesta kiinni ja repäisi. Lamaannuin täysin. Oli niin paha olla.

Aloin miettiä, miten tappaisin itseni niin, että minusta olisi mahdollisimman vähän vaivaa muille. Selasin internetistä tarinoita epäonnistuneista itsemurhayrityksistä. Siinä meni koko kesäloma. Väkevät masennushetket taittuivat välillä suvantovaiheiksi, joiden aikana vähättelin ne syvimmät pahanolontunteet itselleni.

Itsemurha-ajatus

Kesän jälkeen palasin töihin. Työkaverit kysyivät iloisina, miten loma meni. Vastasin, että päin helvettiä. Olen kuukauden miettinyt, miten tappaisin itseni. On pelottavaa huomata, miten lohduttava on ajatus vapaudesta lopettaa kaikki. Ymmärsin, että en selviä ja kaikki loppuu, jos en hae uudelleen apua. Päätin yrittää ihan tosissani saada elämäni kuntoon. Asetin takarajan kurjuudelleni: 35-vuotissyntymäpäivä. Minulla olisi reilu vuosi aikaa. Jos siihen mennessä elämä ei tunnu siltä kuin kuuluisi, niin se on sitten siinä.

Lapset

Teinkin sitten vaikka mitä. Kävin psykiatrilla ja sain lääkkeitä, jotka leikkaisivat synkintä kohtaa. Sivuvaikutusten takia en voinut käyttää niitä. Oli silti merkittävää tietää, että pahaa oloa pystyisi tarvittaessa katkaisemaan kemiallisesti.

Menin kaupungin vertaistoimintaryhmään muutamaksi viikoksi. Siellä oivalsin enemmän tilanteestani ja aloin ensimmäisen kerran puhua masennuksesta sairautena. Se oli iso juttu. Aloin paremmin tunnistaa masennustani ja huomata, milloin se on päällä.

Erikoista oli, että lapseni väittivät, etteivät olleet huomanneet mitään minussa. Minulle ei käynyt niin, että en pitäisi hygieniastani huolta tai hoitaisi lapsille ruokaa pöytään, vaikka saatoin yöt maata keittiön lattialla ja itkeä, kun on niin huono olo.

Kaunis ruumis

Aloin käydä kuntosalilla tavoitteellisemmin. Mietin, että kehonmuokkauksesta löytäisin onnistumisen tunteita, kun ei niitä muualta löytynyt. Ajattelin, että painojen nostelu ei vaadi lahjakkuutta, vaan ainoastaan itsekuria ja matematiikkaa.

Toteutin tatuointihaaveni. Niitä tehtiin tiheällä aikataululla. Ajattelin, että jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.

Soittamisen uusi alku

Olin lopettanut soittamisen. Olin lopettanut jopa musiikin kuuntelemisen enkä käynyt lempiartistieni keikoilla. Olin lukenut, että masennuksessa elämän ala alkaa kaventua, ihminen sulkee asioita pois ja elää vastoin arvojaan. Tunnistin itseni. Olin sulkemassa heviä pois. Olin irrottamassa siitä, mikä oli ollut vahva osa minua. Ajattelin, että mieluummin kaadun saappaat jalassa kuin haihdun pois.

Perustimme bändikaverin kanssa Manowar-coverbändin, kun Curimuksessa oli hiljaista. Palasin soittamaan ajatellen, että keskitytään perusasioihin, pidetään hauskaa ja nautitaan soittamisesta ilman taiteellista kunnianhimoa. Se osoittautui hyväksi liikkeeksi. Puolisoni sanoi, että ei ollut nähnyt pitkään aikaan silmieni loistavan samalla tavalla kuin silloin.

Kun menimme ensimmäiselle keikalle, olin tosi hermostunut. Se oli yksityiskeikka salakapakassa – ja ihan kiva. Ensimmäinen julkinenkin keikka oli ihan kiva. Tuntui hyvältä. Kolmas oli Karjaan juna-asemalla. Siinä ei ollut varsinaisesti mitään erityistä, kunnes yhtäkkiä kesken keikkaa minut valtasi soittamisen ilo, sellainen fiilis, minkä takia olen joskus alkanut soittaa. Kyynel alkoi nousta silmiin niin voimakkaasta tunteesta. Se oli sellainen perustavanlaatuinen minua ajava voima, jonka luulin hukanneeni ikuisiksi ajoiksi ja sitten se yhtäkkiä olikin siinä. Olin haaveillut, että pääsisin joskus isolle festivaalille soittamaan ja sinä kesänä olin yllättäen Nummirockissa soittamassa Manowaria. Usko palautui hiljalleen.

35-vuotispäivä

Kun 35-vuotispäiväni läheni syksyllä 2017, jossain kohtaa tiesin, että en aikonut tappaa itseäni. En tiedä, mikä sai muuttamaan mieleni. Jotenkin ajatus hiipui. Kerroin ystävilleni juhlissa, että tämän piti olla viimeinen päiväni. Sitten juhlittiin sitä, että selvisin. Seuraavana päivänä, ensimmäisenä bonuspäivänäni, kirjoitin asiasta päivityksen someen. Tuntui oudolta olla kirjoittamassa sitä.

Nyt

Käyn terapiassa. Masentuneiden ihmisten pitää itse etsiä terapeuttinsa, mikä on aivan älytöntä. Taloudellisestikin se on haastavaa. On vaikea sanoa, mitä terapiassa käyminen tekee minulle. Se ei ole mitään konkreettista, mutta ainakin voin paljon paremmin. Olen oppinut paljon itsestäni ja ajatuksistani. Vähemmän yllättäen tämä kaikki ajoi parisuhteeni lopulta karille. Masennus on läheisille rankkaa. Emme pystyneet enää olemaan toistemme kanssa rennosti. Musiikkiin olen yrittänyt suhtautua rennommin ja ottaa askeleen kerrallaan.

Nyt edessäni on tyhjä paperi, johon voin piirtää. Osaan tunnistaa oireeni paremmin, mutta minun pitää muistaa, ettei tämä ole ohi. Saatan milloin tahansa sukeltaa taas. Sairautta ei voi sanoa voitetuksi.

Lokakuussa 2018

Teksti: Tuomo Polo